Goodbye


Suomalaiset voisivat halutessaan oppia amerikkalaisilta esimerkiksi can do -asennetta.

Paljon on vettä ehtinyt virrata Hudson-joessa sen jälkeen, kun viimeisin päivitys tälle sivulle ilmestyi. Tällä välin on ehtinyt mm. käydä ilmeiseksi, että Peter Elkin lupaava siirtolaisura Maailman Mahtavimmassa Demokratiassa tulee hieman äkisti ja yllättäenkin päättymään työllistymiseen -- Suomessa. Ei tässä näin pitänyt käydä.

Koska uusi työnkuvani on poliittisväritteinen, tulen väärinkäsitysten ja virhetulkintojen välttämiseksi lopettamaan peterelk.comin ylläpitämisen. Toisaalta vuoden verran uhkaavasti hidastunut kirjoittelutahtini on jo pitempään kielinyt siitä, että herra Elkillä ei enää kovin hirveästi ole sellaista sanottavaa, jota varten tämä blogi alun perin perustettiin.

Kun aloin postailla kirjoituksiani verkkoon, pyrkimyksenäni oli kuvata Amerikkaa sekä amerikkalaista kulttuuria ja politiikkaa suomalaisille ymmärrettävällä tavalla. Erityisesti tavoitteenani oli taistella yksinkertaistavia stereotypioita vastaan ja osoittaa, että suomalainen näkökulma ei välttämättä aina ole objektiivinen, ainoa tai paras tapa katsella maailmaa. Omalla tavallaan suomalaiset ovat ihan yhtä typerää ja moraalitonta sakkia kuin amerikkalaisetkin, joita Suomessa aina jaksetaan arvostella pinnallisuudesta, tyhmyydestä tai kaksinaamaisuudesta. Tämän vuoksi jätin erityisesti viime aikoina negatiivisen USA-kirjoittelun tietoisesti vähemmälle, vaikka siihen toisinaan aihetta olisi ollutkin. Suomalainen media haukkuu Yhdysvaltoja ihan tarpeeksi ilman minun apuanikin. Tosin sen kirjoittelu on useimmiten varsin laadutonta, ja Suomessa tarvittaisiin kipeästi asiantuntevampaa ja kiihkottomampaa USA-kritiikkiä.

Joka tapauksessa Amerikka ei minusta enää tunnu uudelta ja ihmeelliseltä, vaan pelkästään normaalilta. Enää en kykene katselemaan Yhdysvaltoja uusin silmin, näkemään sen omituisuuksia ja kuvaamaan niitä suomalaisesta näkökulmasta. Alkuperäinen sanottava on loppunut. Peter Elkille Suomi on nykyään se kummallinen ja outo paikka, jossa monet asiat pistävät silmään. Minun pitäisikin kirjoittaa pikemmin Suomesta kuin Yhdysvalloista, mutta sellainen kirjoittelu ei taas tavallisesti aukene suomalaisille lainkaan, mistä parhaana osoituksena on silloin tällöin saapunut suomalaiskiihkoinen lukijapalaute.

* * *
Kun muutin USA:han syksyllä 2003, korvieni väliä täyttivät tyypilliset eurooppalaisen ihmisen epä- ja ennakkoluulot Amerikkaa kohtaan. Olin tosin käynyt täällä useasti aiemminkin, viimeksi alkuvuodesta 2003, jolloin teimme vaimoni kanssa automatkan patavanhoillisiin Etelävaltioihin keskellä Irakin sodan kuumimpia taisteluvaiheita. Irak, ICC, Guantánamon vankileiri ja muut viimeaikaiset ylilyönnit eivät olleet antaneet positiivisinta mahdollista ennakkokäsitystä uudesta asuinmaastani, mutta olin joka tapauksessa päättänyt suhtautua Yhdysvaltoihin avoimin mielin. Olin päättänyt ottaa USA:n antropologisena tutkimusmatkana vieraaseen kulttuuriin ja pyrkiä ymmärtämään alkuasukkaiden ajattelutapaa, vaikka en ehkä itse aina kykenisi hyväksymään sitä.

Lopputulos yllätti. Yhdysvalloista paljastui kaleidoskooppimainen kulttuurien, uskontojen, ajattelu- ja elämäntapojen kirjo, joka kaikki punoutui yhdeksi amerikkalaisuudeksi tavalla, jota eurooppalaisen -- etenkin suomalaisen -- on vaikeata ymmärtää. Suurin amerikkalaisia koskeva väärinkäsitys Suomessa onkin se, että olisi olemassa jokin sitä tai tätä edustava "amerikkalainen". Useimmiten ei ole olemassa mitään yhtä ja ainoaa amerikkalaista, joka voitaisiin helposti lokeroida tyhmäksi, pinnalliseksi tai upeaksi, niin kuin Suomessa tavallisesti tehdään.

Esimerkiksi amerikkalainen kristillisyys lainehtii maailmasta vetäytyvistä mennoniittalahkoista ja perusluterilaisista aina homo- ja lesbopappeja kannattaviin unitaareihin tai raamatttuvyöhykkeen punaniskakristittyihin, jotka vastustavat suu vaahdossa evoluutioteoriaa. Erot koulutuksessa ja koulusivistyksessä ovat valtavia. Jotkut eivät kykene löytämään kotimaataan maailman kartalta, kun taas joissakin yliopistoissa vilisee kymmenittäin Nobel-palkittuja tieteentekijöitä. Jos maailmasta voisi objektiivisesti osoittaa maailman tyhmimmän ja viisaimman ihmisen, molemat löytyisivät samasta maasta, Yhdysvalloista.

Kaikki tämä on tietysti eurooppalaisille tuttua -- siis periaatteessa. Tuntematonta sen sijaan on, mitä heterogeenisyys tarkoittaa käytännössä. Se merkitsee sitä, että ei ole olemassa yhtä ainoaa tapaa olla, toimia ja ajatella. Siksi amerikkalainen yhteiskunta on jatkuvaa debattia, kädenvääntöä ja kilpailua siitä, kenen ehdoilla maailmaa rakennetaan. Yhdysvallat ei oikeastaan ole kuin pala maata, jossa kukin taaplaa omalla tyylillään, välillä vetäen samaa köyttä muiden kanssa, välillä toisiin törmäten.

Tuloksena on yhteiskunnan uskomaton dynaamisuus ja innovatiivisuus. Vaikutusta tehostaa amerikkalaisen kulttuurin hyvin tunnettu yksilökeskeisyys ja positiivisuus (joka suomalaisten mielestä on tietysti teennäistä, sillä eihän optimistisuus voi olla aitoa). Yksilön mahdollisuuksiin uskotaan ja menestymiseen kannustetaaan. Amerikkalainen kulttuuri yllyttää yksilöä vapauttamaan oman potentiaalinsa, ottamaan itselleen tarjoutuvista mahdollisuuksista kaiken irti. Kääntöpuolena on tietysti yhteiskunnan kovuus niitä kohtaan, jotka eivät syystä tai toisesta omassa elämässään onnistu. Epäonnistuminen kun on yksilön omaa syytä siinä missä onnistuminen on hänen ansiotaan.

Kontrasti Suomeen on hurja. USA:sta katsoen suomalaisuuden hallitsevana piirteenä näyttää olevan kaikennielevä pyrkimys yhdenmukaistamiseen ja tasapäistämiseen. Suomalainen kulttuuri on perusluonteeltaan kateellista ja nitistävää; positiivisen palautteen antaminen toisille kun on meille jostain syystä niin kovin vaikeaa. Keskustelukulttuuria leimaa dogmaattisuus: vallalla on yksi ainoa ("se oikea") mielipide, josta ei juuri poiketa. Politiikassa yleisin keskustelunaihe tuntuu olevan se, onko tästä aiheesta nyt soveliasta keskustella.

Erityisesti tämä koskee suomalaisten minäkuvaa, jossa Suomi aina esiintyy moraalisesti ylivoimaisena ja yhteiskuntajärjestelmältään objektiivisesti parhaana paikkana maailmassa, siis sinä kuuluisana "lottovoittona". Näkemyksen tueksi lehdistö hehkuttaa milloin mitäkin kansainvälistä tutkimusta, jossa Suomi esiintyy edukseen. Unholaan sen sijaan jäävät suomalaisen yhteiskunnan pimeät puolet: holtiton alkoholinkäyttö, joka vuosittain aiheuttaa veronmaksajille miljardilaskun, huimat itsemurhaluvut, umpirasistinen asenneilmapiiri, perheväkivallan yleisyys ja monien ihmisten suunnaton yksinäisyys. Jos Suomi on paras paikka maailmassa, miksi minä tiedän niin monta ihmistä, jotka eivät löytäneet oman elämänsä ongelmista muuta ulospääsyä kuin itsemurhan?

Ulkopuolelta katsottuna suomalaisten sinänsä vilpitön usko oman yhteiskuntansa ylivertaisuuteen ja taipumus väheksyä muita, "huonompia" yhteiskuntamalleja vaikuttaa röyhkeältä. Jos suomalaiset kokevat amerikkalaisten freedom- ja demokratiatuputuksen rajattoman ylimieliseksi, suomalaisten hyvinvointivaltiovouhotus on muiden silmissä ihan samanlaista kulttuuri-imperialismia. Kuitenkin kaikilla kai lienee suomalaistenkin mielestä oikeus järjestää oma yhteiskuntansa itse valitsemallaan tavalla.

Sinänsä hyvinvointivaltio sopii suomalaiseen kansanluonteeseen hyvin. Sen suojissa on hyvä elää standardoitu, insinöörin suunnittelema elämä, jossa kukaan ei juuri poikkea muista -- ei hyvässä eikä huonossa. Monet hyvinvointivaltion saavutuksista ovat kiistattomia: suomalaisten peruskoulutustaso on erinomainen, ja terveydenhuolto on kaikista menoleikkauksista huolimatta kyetty säilyttämään sellaisella tasolla, että kansalaisten keskimäärinen elinikä on pidentynyt eurooppalaisiin mittoihin aika vaatimattomilla kustannuksilla.

Mutta kannustajaksi ja innostajaksi suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta ei nykyisellään oikein ole. Jos kohta huonoa ja heikkoa ei Suomessa sorsita, ei myöskään hyvää ja lahjakasta palkita. Miksi kukaan yrittäisi luoda uutta, menestyä ja tehdä rajusti töitä, kun kaikki on aina yhtä hyvää ja samanarvoista? Miksi kukaan yrittäisi näissä oloissa pyrkiä muuhun kuin keskimääräiseen suoritukseen?

Hyvinvointivaltio ei nähdäkseni ole myöskään juuri edistänyt yhteisöllisyyttä ja kanssaihmisistä välittämistä, vaikka suomalaiset tuntuvat mielellään korostavan juuri sitä, kuinka solidaarinen heidän kulttuurinsa on amerikkalaiseen verrattuna. Todellisuudessa Suomessa vanhukset kuitenkin työnnetään kunnan omistamaan laitokseen, ja sosiaalihuolto jakaa ruokaa nälkäisille. Lähimmäisen velvollisuudeksi jää tavallisesti katsoa palkkakuitistaan, kuinka paljon työnantaja on tässä kuussa pidättänyt ennakkoveroa, jolla tämä lysti rahoitetaan. Onko tämä suomalaisen yhteisöllisyyden huippusuoritus? Onko se yhteisöllisyyttä, että minä maksan veroja, jotta saisin vapaa-aikanani tuijottaa tv:tä sen sijaan että menisin itse osallistumaan esimerkiksi vapaaehtoistyöhön?

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että suomalainen yhteiskunta olisi läpimätä tai että suomalaiset eivät saisi olla ylpeitä saavutuksistaan. On hienoa, että Suomi menestyy maailmalla. On hienoa, että Suomi nousi 1900-luvun kuluessa köyhästä, maatalousvaltaisesta kehitysmaasta sellaiseksi yltäkylläiseksi sivistysvaltioksi kuin se on nyt. Mutta sokea tuudittautuminen omahyväiseen ylemmyydentunteeseen on röyhkeää, lyhytnäköistä ja tyhmää. Niin täydellinen maa Suomi ei ole, etteikö se voisi monissa asioissa ottaa oppia muualta (ja muualta ei tarkoita pelkästään Ruotsia). Menestyvä ja dynaaminen yhteiskunta pyrkii jatkuvasti katselemaan ympärilleen, ottamaan muualta vaikutteita ja ideoita siitä, miten asiat voisi tehdä vielä paremmin. Menestyvällä yhteiskunnalla on intohimo suorituksensa parantamiseen ja itsensä ylittämiseen.

Jos suomalaiset pääsisivät monomaniansa yli, he saattaisivat huomata, että jopa heidän parjaamiltaan amerikkalaisilta voisi oppia paljon. Heiltä voisi oppia siitä, että kaikki eivät ole samanlaisia, eikä tarvitsekaan olla. Heiltä voisi oppia, että toistenkin onnistumisesta voi iloita ja että toisia voi kannustaa parempiin suorituksiin ilman että siitä on itselle haittaa. Heiltä voisi oppia, että valtion määrittelemä standardi ei ole ainoa tapa järjestää asioita.

Eikä suomalaisten välttämättä tarvitsisi mennä Yhdysvaltoihin saakka. Suomalaiset saattaisivat oppia monenlaisia asioita esimerkiksi virolaisilta, jos he kykenisivät joskus ylittämään holhoavan asenteensa ja rasismia lähentelevän ennakkoluulonsa hassusti puhuvaa ja isosankaisia silmälaseja käyttävää naapurikansaansa kohtaan. Viimeaikaiset poliittiset puheet kuitenkin valitettavasti viittavat siihen, että tällaisesta avarakatseisuudesta ollaan Suomessa vielä kaukana.

* * *
Runsaan parin viikon kuluttua pakkaan matkalaukkuni, suunnistan Kennedyn lentokentälle toistaiseksi viimeistä kertaa ja lennän Suomeen. Tulen kaipaamaan New Yorkista monia asioita, pannukakkuja, vaahterasiirappia, Harlemin 125th Streetiä, metron korviahuumaavaa ryminää, keltaisia takseja. Eniten tulen kuitenkin ikävöimään sitä maailmankuvani avartumista, jonka olen viimeisen parin vuoden aikana saanut käydä läpi. Olen tälle maalle ja monille tuntemilleni amerikkalaisille paljosta velkaa.

Peterelk.comin sisältö tulee säilymään toistaiseksi verkossa näillä sivuilla.

Lisätty kello 19:36 ET | Permalink