Epilogi



Ikään kuin jälkisanana edelliseen kirjoitukseeni katkelma Charlemagnen viimeviikkoisesta kolumnista Economist-lehdessä:

Work is the archetypal social activity. It provides friends and contacts beyond your family or ethnic group. If you start your own company, it pulls you further into the society around you. And here is a striking difference between Europe and America. Unemployment in France is almost 10%. Among immigrants or the children of immigrants, it is at least twice and sometimes four times as high. In contrast, unemployment among legal immigrants in America is negligible, and business ownership is off the scale compared with Europe.

The second big motor of integration is home-ownership, especially important in the second and third generations. This gives people a stake in society, something they can lose. Thanks to cheap mortgages and an advanced banking system, half of Latinos in America own their own homes. Britain, after its council-house sales and property booms, also encourages house ownership. In contrast, most of the blocks in the French banlieues are publicly owned.

Koko artikkelin lukeminen edellyttää tilausta.

Lisätty kello 22:55 ET | Permalink

 
Eurooppalainen yhteiskuntamalli?



Muutama viikko sitten EU-maiden johtajat kokoontuivat Britannian Hampton Courtiin keskustelemaan Euroopan tulevaisuudesta globaalistuvassa maailmantaloudessa. Britannian pääministeri Tony Blair on toistuvasti vaatinut Eurooppaa uudistumaan, jotta se kykenisi menestymään ja säilyttämään taloudellisen hyvinvointinsa myös tulevaisuudessa.

Hampton Courtin kokous otettiin huonosti vastaan muissa EU:n suurissa jäsenmaissa. Erityisen nyrpeästi Blairin uudistushankkeisiin suhtautui Ranskan presidentti Jacques Chirac, joka on vaatinut "sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen" perustuvan eurooppalaisen yhteiskuntamallin säilyttämistä tinkimättä tuumaakaan hyvinvointivaltion kansalaisilleen suomista perusoikeuksista.

Kun Chirac palasi Hampton Courtista Ranskaan, Pariisin lähiöt olivat tulessa. Betonikennostojen nuoret, useimmat heistä pohjoisafrikkalaista syntyperää, viettivät öitään tuikkaamalla autoja ja liikehuoneistoja tuleen. Sittemmin levottomuudet levisivät myös muihin kaupunkeihin. Maailman lehdistö julisti syypääksi Ranskan valtiovallan epäonnistumisen siirtolaisten integroinnissa sekä siirtolaisväestön syrjäytymisen työmarkkinoilta ja normaaliyhteiskunnasta laajemminkin.

Ranska ei ole ainoa Euroopan maa, joka on epäonnistunut siirtolaispolitiikassaan. Erityisesti arabi- ja muslimiväestön menestys on ollut heikko käytännöllisesti katsoen kaikkialla Euroopassa. Musliminuorten koulutustaso on huono, ja huomattava heistä osa on työttöminä. Kulttuuriset ääri-ilmiöt, uskonnollinen fundamentalismi, kunniamurhat ja jopa terrorismi ovat pikemminkin leviämään kuin hiipumaan päin.

Arabi- ja muslimisiirtolaisten kehnoa menestystä tarkastellessa tuntee kiusausta vyöryttää syy siirtolaisten itsensä niskoille: ehkä he eivät vain kerta kaikkiaan sopeudu länsimaiseen yhteiskuntaan. Yhdysvalloissa arabisiirtolaisten menestys on kuitenkin ollut loistava. Arabit ovat USA:ssa siirtolaisväestön kermaa; hyvinkoulutettuja, hyvin toimeentulevia ja kaukana polttopulloja heittelevistä öykkäreistä tai vaimojaan kurittavista fundamentalisteista. Koulutus- ja tulotasolla mitattuna Yhdysvaltojen arabit eivät menesty ainoastaan paremmin kuin siirtolaiset keskimäärin; he menestyvät jopa koko väestön keskiarvoa paremmin.

Mielenkiintoisinta arabien ja miksei muidenkin siirtolaisten menestymisessä ja integroitumisessa amerikkalaiseen yhteiskuntaan on se, että mitään varsinaista integraatiopolitiikkaa ei USA:ssa ole olemassakaan. Siirtolaisten on turha odottaa valtiolta yhtään mitään: Sosiaali- ja työttömyysturvasta (eurooppalaisessa mielessä) ei juuri voi puhua; mistään maksuttomista englannin kielen tai amerikkalaisen kulttuurin perehdyttämiskursseista ei kukaan ole koskaan kuullutkaan. Ainoa mitä siirtolaisille annetaan, on oikeus asua ja työskennellä Yhdysvalloissa. Ja usein se on tarpeeksi. Siirtolaisille riittää töitä, vaikkakin monesti vaatimattomasti palkattua. Lainaa tai muuta apua tarvitessaan he nojautuvat pikemminkin toisiinsa kuin nk. "yhteiskunnan" apuun.

Euroopan maissa on pitkään ollut vallalla käsitys, että siirtolaiset sopeutuvat valtakulttuuriin ja länsimaiseen yhteiskuntaan, kunhan valtio vain antaa vuokra-asunnon jonkun syrjäisen lähiön betonikolossissa, vähän taskurahaa hengenpitimiksi ja sen jälkeen kurssittaa heidät henkihieveriin. Mahdollisuudet parempaan tulevaisuuteen ovat kuitenkin jääneet puuttumaan. Pelkkä betonilokero ei olekaan avannut ovia normaalielämään, ja töitä siirtolaisille ei 1990-luvulta lähtien juuri ole riittänyt. Elämä on jäänyt junnaamaan paikoilleen sosiaalitoimiston ja kielikurssin välille.

Tilannetta on pahentanut siirtolaisten ikuinen ulkopuolisuus. Kun suuremmat siirtolaisvirrat alkoivat liikkua Euroopassa 1960- ja 1970-luvulla, puhuttiin yleisesti "vierastyöläisistä" (Gastarbeiter, gästarbetare, guest workers). Turkkilaiset, arabit ja muut siirtolaiset olivat Euroopassa vain käymässä, tekemässä meille vähän töitä. Heidän todellinen kotinsa oli muualla, siellä jossain kehittymättömässä banaanitasavallassa, jossa lammaspaimenet vielä kaiketi sekaantuivat eläimiin.

Mutta siirtolaiset jäivät. Ruotsista, Ranskasta, Hollannista, Saksasta tuli vähitellen heidän kotinsa. Eikä kukaan halua olla omassa kodissaan ikuisesti vieraana. Siirtolaisilla ei kuitenkaan juuri ollut vaihtoehtoja, sillä valtakulttuuri ei halunnut heitä osakseen - ei ainakaan sellaisena kuin he olivat. Eurooppalaiset kansakunnat määrittelevät itsensä yhä edelleen jaetun historian, kulttuurin, etnisyyden ja usein myös uskonnon kautta. Suomalainen voi olla suomalainen vain, jos hänen isänsä tai isoisänsä osallistui talvisotaan, jos hän on syntynyt Suomessa, puhuu virheetöntä suomea ja on valtiokirkon jäsen (uskomatta kuitenkaan julkisesti Jumalaan, sillä se on suomalaisten mielestä hullun tuntomerkki).

Siirtolaisille tämä on usein mahdoton yhtälö. Heitä vaaditaan sopeutumaan, mutta samalla suomalaisuuden, ruotsalaisuuden tai ranskalaisuuden ehdot määritellään sellaisiksi, että siirtolainen ei kykene niitä täyttämään. Hän jää ikuisesti vierasmaalaiseksi, muukalaiseksi, joka ei oikein "kuulu tänne". Ulkopuolelta Suomea katseleva tarkkailija huomaa ajatusrakenteen helposti vaikka suomalaista lehteä selaillessaan. Rivien välissä vilahtelee jatkuvasti merkityksiä, jotka viestittävät, että ulkomaalainen ei oikeastaan kuulu tänne. Yhtäkkiä kajaanilainen ravintolayrittäjä ei enää olekaan kajaanilainen ravintolayrittäjä, vaan "ulkomaalainen pizzapaikan pitäjä".

Yhdysvalloissa koko kansallisuutta ja kansallista identiteettiä lähestytään koko lailla toisesta näkökulmasta. Amerikkalaisuudessa ei ole kyse siitä, missä on sattunut syntymään, mitä kieltä puhuu äidinkielenään tai minkä rotuinen sattuu olemaan. Kyse on amerikkalaisten arvojen hyväksymisestä ja niiden kunnioittamisesta. Joka uskoo olevansa amerikkalainen, on amerikkalainen. Joka maksaa veronsa, kunnioittaa lakeja, tekee töitä ja uskoo freedomiin (Jeesukseen uskominen ei myöskään yleensä ole haitaksi), on täysiveroinen yhteiskunnan jäsen taustastaan riippumatta. Tämä tekee siirtolaisten integraation paljon helpommaksi kuin eurooppalaisten loputon tuijottaminen ihmisen syntyperään.

Palavien autojen mukana nyt myös eurooppalaiset - tai ainakin ranskalaiset - näyttävät viimein olevan heräämässä siihen, että myös heidän täytyy ehkä määritellä oma kulttuurinsa ja etnisyytensä uudelleen. Jos siirtolaiset halutaan integroida yhteiskuntaan, ranskalaiset ja suomalaiset eivät enää voi määrittää identiteettiään samalla tavalla kuin isoisiensä päivinä. Tehtävä ei ole yksinkertainen. Ihmisen ei ole helppo muuttaa käsitystään omasta kulttuurisesta olemuksestaan, joka sisältää myös määritelmän siitä, keitä "muut" ovat.

Identiteettinsä ohella eurooppalaisten olisi syytä arvioida myös oman yhteiskuntansa taloudellista perustaa uudelleen. Ennen kaikkea Euroopan maiden olisi kyettävä luomaan kaikille työkykyisille ja -haluisille asukkailleen työtä. Pitkäaikainen työttömyys riistää ihmiseltä omanarvontunnon ja vieraannuttaa normaaliyhteiskunnasta - niin siirtolaisen kuin syntyperäisen kansalaisenkin.

On aika katsoa peiliin. Jankuttaminen "eurooppalaisesta yhteiskuntamallista" tai "sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta" ei ole oikein uskottavaa, jos autonromut palavat taustalla.

Lisätty kello 23:36 ET | Permalink