Teollisen yhteiskunnan raunioilla


Kehitys on koetellut Connecticutin vanhoja tehdaskaupunkeja kovalla kädellä. Bridgeport, Connecticut, elokuu 2005.

[Kuva-albumiin]

New Yorkin ja Massachusettsin kainalossa sijaitseva Connecticut ei tavallisesti herätä ihmisissä kovin voimakkaita tuntemuksia. Monille itärannikon juustoliberaaleille koko osavaltio on oikeastaan New Jerseyn kaltainen drive through -state, jonka läpi kaahataan Subarulla New Yorkista Bostoniin. Poikkeuksena on tietysti Yalen eliittiyliopisto, jossa rikkaiden poliitikkojen jälkikasvu käy suorittamassa Skull and Bones -salaseuran pakollisen ryyppäämis- ja oksentamisharjoittelun, sekä Mohegan Sun -kasino, jossa voi käydä tukemassa Pohjois-Amerikan alkuasukkaita häviämällä rahansa uhkapelissä. Lisäksi monet rahakkaat hoitavat Connecticutissa osteoporoosiaan heilumalla mailoineen omien kartanoidensa golfkentillä.

Connecticutin kaupungit ovat jopa USA:n mittakaavassa tylsimmästä päästä. Interstate 95:ttä posottaessaan Subarun kuljettaja ei voi välttyä toistuvilta déjà vu -tuntemuksilta, kun Stamford, Hartford ja New Haven identtisine toimistokolosseineen vilahtelevat auton ikkunoiden ohitse. Kuvaavaa osavaltion pääkaupungin Hartfordin tunnelman svengaavuudelle on se, että kaupunki tunnetaan ensisijaisesti lukuisten vakuutusyhtiöiden päämajana. Viime vuosina Hartford on tosin löytänyt uutta jännittävyyttä omaan eksistenssiinsä, kun kaupungin murha- ja rikostilastot ovat rumentuneet kohisten. Tänä vuonna tutkimusyhtiö Morgan Quitno listasi Hartfordin kansakunnan seitsemänneksi vaarallisimmaksi kaupungiksi.

Pintaa raaputtamalla jopa Connecticutista saattaa kuitenkin paljastua jännittäviä piirteitä. Osavaltion suurin kaupunki Bridgeport nousi 1800-luvun puolimaissa Long Islandin salmen pohjoisreunalla sijaitsevaan poukamaan. Kaupungin isänä pidetään yleisesti sirkustirehtööri Phineas T. Barnumia. Connecticutilaissyntyinen Barnum loi omaisuutensa 1830- ja 1840-luvulla New Yorkissa, missä hän kunnostautui erilaisten freak show -esitysten mestarina. Barnumin sirkustalliin oli kiinnitetty mm. vapautettu afrikkalainen naisorja, jonka väitettiin olevan iältään yli 160-vuotias ja toimineen nuoruutensa päivinä presidentti George Washingtonin lastenhoitajana. Varsinainen vetonaula oli kuitenkin "kenraali Tom Thumb", 84 cm pitkä kääpiö, jota Barnum kierrätti hauskuuttamassa ihmisiä aina Euroopan hoveja myöten.

P.T. Barnum asettui 1840-luvun lopulla asumaan Bridgeportiin ja alkoi määrätietoisesti kehittää kaupunkia ja sen teollisia elinkeinoja. Rautatieyhteys ja suotuisa maantieteellinen sijainti meren äärellä houkuttelivat paikkakunnalle telakka-, kone- ja aseteollisuutta. Erityisesti kaupunki tunnettiin tekstiiliteollisuudesta sekä sen tarpeisiin valmistetuista koneista. 1930-luvulle tultaessa kaupungissa oli jo lähes 150.000 asukasta ja yli 500 tehdasta.

Vielä 1950-luku ja 1960-luvun alkupuoli olivat Bridgeportille hyvää aikaa. Interstate 95:n rakentaminen yhdisti kaupungin muihin itärannikon asutuskeskuksiin, ja kylmän sodan aikainen varusteluvillitys piti sen lukuisat puolustusvälinetehtaat, mm. Sikorskyn, General Electricin ja Remingtonin pyörimässä täysillä. Kaupungin yliopistojen opiskelijamäärätkin nousivat.

Mutta 1960-luvun loppupuolella alkoi alamäki. Teollisuusyritykset alkoivat siirtää tuotantoaan yhä enenevässä määrin ulkomaille, ja asukkaat pakenivat autoineen ahtaasta kaupungista leppeään suburbiaan asumaan omakotitalon väljyydessä. Bridgeportille kävi samoin kuin niin monelle perinteiselle teollisuuskaupungille Yhdysvalloissa: työpaikat hävisivät, asukasluku kääntyi laskuun, keskusta autioitui, ja rikollisuus ja huumeongelma räjähtivät käsiin.

Kylmän sodan päättyminen 1990-luvun alussa merkitsi Bridgeportille lopullista kuoliniskua. USA:n puolustusbudjetin romahdettua seudulta hävisi yli 22.000 työpaikkaa, ja kaupunki yritti hakea itsensä konkurssiin. Bridgeportin yliopistokin joutui suuriin talousvaikeuksiin, minkä seurauksena se ajautui maailmanvaltaa tavoittelevan korealaisen kulttijohtajan Sun Myung Moonin omistukseen. Moon miehitti yliopiston virat kannattajillaan ja muutti opetusohjelman tukemaan omia päämääriään. Opiskelijaluku putosi vanhojen hyvien aikojen 9.000:sta vaivaiseen 1.200:aan, kun kaikki älyllistä elämää harrastavat ihmiset pakenivat opinahjosta henkensä edestä.

Nykyään Bridgeport yrittää kovasti päästä takaisin jaloilleen. Rikollisuus on saatu joten kuten aisoihin, ja työttömyyslukujen kasvu on pysäytetty satsaamalla palvelutuotantoon. Bridgeportilla on kuitenkin vielä pitkä tie edessään. Autioitunutta keskustaa täplittävät hylätyt rakennukset, jotka kertovat omaa surullista kieltään kaupungin noususta ja tuhosta. Keskustan laidoilla jättiläismäiset tehdashallit seisovat tyhjillään rapistumassa. Aikoinaan niin idylliset ja vehreät asuinalueet ovat täynnä hilseileviä ja lahoavia omakotitaloja, kadut ovat täynnä roskia ja niiden varsilla makaa hylättyjä autonromuja. Köyhyys on käsin kosketeltavissa: talojen rappio saa New Yorkin Bronxin näyttämään suorastaan hyvinvoinnin kehdolta.

Mutta onneksi Yhdysvaltain banaanirepublikaaninen talouspolitiikka nostaa varmasti bridgeportilaiset suosta. Kaikki voivat nyt siirtyä työskentelemään minimipalkalla Wal-Martiin ilman sairausvakuutusta. Siellä he myyvät sitten Kiinassa valmistettua tavaraa kulutusluotolla toisille köyhille. Ja hintahan on tietysti aina halpa. Aina.



Lisätty kello 21:41 ET | Permalink

 
Lost Civil Liberties Mug



Tällainen on kyllä ihan pakko saada:

Lost Civil Liberties Mug

Pour in a hot beverage and watch your civil liberties disappear! Mug features the complete text of the Bill of Rights, but pour in a hot beverage and see what remains thanks to the Patriot Act!

Lisätty kello 23:19 ET | Permalink

 
Ilmastoitu painajaisunelma


Amerikkalaisia toteuttamassa unelmaansa.

Omakotitalon keskeisyyttä amerikkalaisessa sielunmaisemassa on lähestulkoon mahdotonta yliarvioida. Jokainen itseään kunnioittava amerikkalainen kamppailee hiki päässä nähdäkseen vielä kerran sen päivän, jona hän saa luottokorttivelkansa maksetuksi ja voi perheensä kanssa viettää onnellista lähiöelämää kahden autotallin McMansionissa. Narsistinen ja yliruskettunut talousguru Suze Orman jankuttaa illasta toiseen televisio-ohjelmaansa soittaville yksinhuoltajaäideille, kuinka näiden kaikkien tulee pyrkiä järjestelemään raha-asiansa siten, että he kykenisivät joskus ostamaan omakotitalon. Presidentti Bush on puolestaan tehnyt "kodinomistajuuden" (homeownership) lisäämisestä itselleen prioriteetin ja puhuu ahkeraan siitä, kuinka monta prosenttia amerikkalaisista omistaa omakotitalon ja miten tuota prosenttia vielä saisi nostettua. Asiaan liittyvä lakikin nimettiin osuvasti American Dream Downpayment Act of 2003:ksi.

Omakotiunelmalla on ollut syvällekäyvä vaikutus amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Viimeisen parin-kolmenkymmenen vuoden aikana muuttovirrat ovat yhä enemmän suuntautuneet sinne, missä halpaa rakennusmaata on ollut runsaasti saatavilla. U-Haul -autojen jonot ovat johtaneet kaupunkien keskustoista kohti ympäröivää (entistä) maaseutua, itärannikolta kohti länttä sekä merien ja järvien leudoilta rannoilta kohti tulikuumia autiomaita.

Muuttovirtojen seurauksena amerikkalaisten suurkaupunkien lista on kokenut rajuja muutoksia viimeisen sadan vuoden aikana. Vuonna 1900 San Francisco ja Saint Louis olivat ainoat 10 suurimman asutuskeskuksen joukossa oleva kaupungit, jotka sijaitsivat Mississippi-joen länsipuolella - joen rannalla oleva Saint Louis sekin vain niukasti. Vielä vuonna 1950 kymmenestä suurimmasta kaupungista neljä - New York, Philadelphia, Baltimore ja Boston - sijaitsi Atlantin rannalla. Kymmenen suuren joukkoon mahtuivat lisäksi Washington DC sekä Keskilännen isot kaupungit Chicago, Detroit, Cleveland ja Saint Louis.

Vuonna 2004 kymmenen suurimman kaupungin lista näytti tyystin toisenlaiselta. Mississipin länsipuolella olevista asutuskeskuksista vain New York, Chicago ja Philadelphia ovat pitäneet pintansa; muut seitsemän suurinta kaupunkia sijaitsevat tätä nykyä Teksasissa, Arizonassa ja Kaliforniassa. Tuntemattomat suuruudet kuten Teksasin San Antonio, Kalifornian San Jose ja Arizonan Phoenix ovat kirineet kauas Clevelandin, Detroitin ja Baltimoren ohi.

Nopeimmin kasvavien kaupunkien lista on vielä omituisempi. Kymmenen nopeimmin kasvavan kaupungin titteliä pitävät hallussaan Floridassa, Kaliforniassa, Arizonassa ja Nevadassa sijaitsevat suburbiahelvetit, joista kukaan ei ole koskaan kuullutkaan. Kuinka moni on vieraillut Port Saint Luciessa tai Chandlerissa - tai edes tietää, missä nämä paikkakunnat sijaitsevat?

Itärannikolla ja Keskilännessä kehitys on merkinnyt kaupunkien tyhjenemistä. Jotkut asukkaat ovat muuttaneet länteen keskelle autiomaata, mutta useimmat lienevät pysytelleet entistä suurkaupunkia ympäröivissä matalasti rakennetuissa suburbeissa, jotka ovat paisuneet räjähdysmäisesti. Pahiten väestökato on koetellut Detroitin ja Rochesterin kaltaisia kaupunkeja, joissa esikaupungistumiseen on yhdistynyt paikkakunnalle tärkeiden teollisuudenalojen näivettyminen. Esimerkiksi juuri Detroitissa tämä on tarkoittanut aiemmin niin mahtavan keskustan täydellistä kuolemaa ja suoranaista raunioitumista. Jonkinlaista käsitystä asiasta saa mainion DetroitYES!-sivuston virtuaaliselta rauniokierrokselta.

Muuttovoittoalueiden uudet suurkaupungit taas ovat muodostuneet kovin toisennnäköisiksi. Koska jokaisen unelmana on omakotitalo, tarpeetonta keskustaa ei ole uusiin kaupunkeihin rakennettu lainkaan. Kaikkialle leviää jättiläiskokoisten moottoriteiden yhdistämä omakotitalojen matto, exurbia. Palvelut on hajotettu siellä täällä teiden varsilla sijaitseviin strip malleihin, joissa parkkipaikkojen ja monitasoliittymien seassa ovat edustettuina kaikki "parhaat" ketjut: ravintolaketjut, vaateketjut, pikaruokaketjut, kauppaketjut, parturiketjut, paperikauppaketjut, kahviketjut...

Horisontaalinen kaupunkirakenne on johtanut elämäntapaan, jota useimpien eurooppalaisten on vaikeata omakohtaisesti kuvitella. Ajattele, ettet koskaan menisi kävellen kouluun, töihin, ruokakauppaan tai edes urheilemaan. Ajattele, ettet koskaan näkisi vastaantulijoita, paitsi ehkä vastaantulevissa autoissa. Ajattele, ettet koskaan liikkuisi luonnossa, muuten kuin ehkä autolla kansallispuistossa. Ajattele, että istuisit ravintolan terassilla pikatien kainalossa olevan 5000-paikkaisen parkkipaikan reunalla.

Antiikin Kreikassa agora, tori, oli poliittisen elämän, kaupan ja sosiaalisen kanssakäymisen keskus. Mutta missä on nykyamerikkalaisen agora? Ostoskeskuksessa? Handsfree-laitteella varustetussa autossa? Blogien keskustelupalstoilla? Peltikuoret ja seinät erottavat ihmiset ympäristöstään ja toisistaan. Elämänpiiri rajoittuu, sosiaalinen kanssakäyminen latistuu.

Henry Miller purki 1940-luvun puolivälissä pettymystään amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin luonnehtimalla sitä "ilmastoiduksi painajaiseksi". En ehkä jaa Millerin yleistä pessimismiä amerikkalaisen kulttuurin rappiosta, mutta ilmastoitujen omakotitalojen levitessä syöpäkasvainten tavoin pitkin erämaita ja ihmisten kökkiessä ilmastoiduissa autoissaan liikenneruuhkissa hengittämässä toistensa pakokaasuja ilmastoitu painajainen on enemmän totta kuin koskaan.

Ironista sinänsä, että kollektiivinen painajainen on seurausta yksilöjen pyrkimyksestä amerikkalaisen unelman saavuttamiseen.

Lisätty kello 23:18 ET | Permalink