Terrorisminvastainen ostoskori



Pian syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen presidentti George W. Bush ja muutamat muut isänmaalliset johtajat kehottivat kansalaisiaan lähettämään terroristeille viestin matkustelemalla, shoppailemalla ja jatkamalla elämäänsä normaaliin tapaan. Talouden pyörät eivät saisi pysähtyä noiden ilkeiden kelmien iloksi vain siitä syystä, että ihmiset olisivat liian peloissaan tehdäkseen ostoksia.

Will do, Mr. Commander-in-Chief. Patrioottinen Peter Elk ottaa kehotuksen edelleen vakavasti ja haistattaa terroristeille pitkät kasaamalla ostoskärryihinsä kasan vaatteita. Mutta vaatteita voi ostaa monesta paikasta, ja sitä paitsi huonojen ostosten tekeminen on epäamerikkalaista.

USA:ssa yksi parhaista tavoista "säästää" paljon rahaa tuhlaamalla sitä on tehdä ostoksia nk. outlet-liikkeissä, jotka myyvät edellisen (ja kai nykyisenkin) sesongin ylijäämätavaraa huomattavasti listahintoja edullisemmin. Suurimmat outletit sijaitsevat jättiläismäisissä ostoskeskuksissa taajamien ulkopuolella, usein jopa keskellä tyhjää maaseutua.

En erityisemmin pidä näistä jättiläisoutleteista, sillä en jaksa ajaa kymmeniä kilometrejä päästäkseni taistelemaan parkkipaikasta 10.000 muun ihmisen kanssa ja tappelemaan kengistä, jotka eivät normaalihintaan kelvanneet kenellekään. Isokokoiselle ihmiselle tavaraa on sitä paitsi näissä jättiläisissä heikosti. Mainitaan tässä nyt kuitenkin muutama siltä varalta, että joku haluaa harjoittaa turismia: Jersey Gardens, Woodbury Common Premium Outlets, Tanger Outlets Riverhead. Woodbury Common on läpeensä amerikkalainen kokemus, joten jos joku New Yorkiin eksyvä turisti haluaa nähdä todellista Amerikkaa, niin sieltä sitä löytyy. Viikonloppuisin sinne kai pääsee myös bussilla, joka tosin on epäamerikkalaisin kuviteltavissa oleva matkustusmuoto. Jersey Gardensin monietninen asiakaskunta taas saa Heathrow'n lentokentän vaikuttamaan homogeeniseltä norjalaiskylältä, ja on jo yksistään siksi hupaisa vierailukohde.

Pidän silti enemmän New Yorkin omista outlet-tavarataloista. Ne ovat kooltaan varsinaisia outlet malleja pienempiä ja painottuvat tarjonnaltaan tavallisesti vain vaatteisiin ja kenkiin. Tunnetuin niistä lienee WTC:n monttua vastapäätä sijaitseva Century 21, joka mainostaa itseään New Yorkin "parhaiten säilytettynä salaisuutena". Jokainen voi itse käydä lauantaina puolenpäivän aikaan toteamassa, miten hyvin salaisuutta on varjeltu. Brooklynin Bay Ridgessä sijaitsee Century 21:n toinen toimipiste, jota jotkut kehuvat Manhattanin tavarataloa paremmaksi. Muita ylijäämäketjuja ovat mm. Filene's Basement, Marshall's sekä TJ Maxx, jonka tv-mainoksessa on muuten tähänastisen maailmanhistorian raivostuttavin tunnussävel.

Ehdoton suosikkini on kuitenkin Loehmann's, jolla on myymälät Manhattanin lisäksi Bronxissa ja Brooklynissä. Manhattanin liikkeessä en ole käynyt, mutta olen erityisen mieltynyt pieneen Bronxin toimipisteeseen, joka sijaitsee Riverdalessa ykkösen metrolinjan varressa. Tarjonta on suunnattu 85-prosenttisesti naisille, mutta miehille löytyy edulliseen hintaan mm. erinomaisia paitoja ja solmioita.

Säästöt normaalihintoihin verrattuna ovat muhevia. Viime viikonloppuna ostin 150 dollarin edestä tavaraa, jonka normaali ohjevähittäishinta olisi ollut 426 dollaria. Loehmann's heittää normaalien alennustensa lisäksi asiakkaalle tavallisesti vielä tukun ylimääräisiä bonuksia. Esimerkki:

Donna Karan NY solmio:

• normaalihinta $95,00
  
• Loehmann'sin alennettu hinta $29,99
  
• osta kolme, säästä 15% -alennus -$4,50
  
• kanta-asiakaskuponki viime ostosreissulta -10%, -$2,55
  
• Peter Elk maksaa $22,94 -> säästö $72,06.

Kyllä nämä kledjut niskassa kelpaa vastustaa terrorismia. Sieluni silmin näen, kuinka nuo murhanhimoiset roistot voihkivat ja parahtelevat kosteissa pakistanilaisluolissaan, kun Peter Elk säästää rahaa ja pitää Yhdysvaltain talouden rattaat pyörimässä - vaatteiden aasialaisten valmistusmaiden talouksista nyt puhumattakaan.

In your face, Osama.

Lisätty kello 23:02 ET | Permalink

 
Päälaellaan



Suomen virallinen totuusinstituutio Helsingin Sanomat jatkaa näköjään jälleen Hölmölää käsittelevien pilauutisten sarjaa. Tällä kertaa lehti raportoi [maksullinen artikkeli], että "joukko huolestuneita työntekijöitä" on muka jättänyt eduskunnalle vetoomuksen, jolla "vaadittiin toimia työpaikkojen säilyttämiseksi Suomessa".

Uutisen mukaan vetoomuksen allekirjoittajat vaativat "suomalaisen irtisanomissuojan nostamista eurooppalaiselle tasolle" sekä "rajoituksia esimerkiksi ulkomaalaisten pääomasijoittajien oikeuksiin myydä ja ostaa suomalaisyrityksiä, jos kaupankäynti johtaa irtisanomisiin". Poliitikot eivät Helsingin Sanomien tietojen mukaan "keksi yksiselitteistä lääkettä" työpaikkavuodon tukkimiseksi.

Näillä eväillä suomalaiset työpaikat pelastetaan aivan varmasti. Uusia yrityksiä syntyy roppakaupalla ja vanhat yritykset palkkaavat tuhansittain uusia työntekijöitä, kun näiden irtisanominen on tehty vaikeasta mahdottomaksi. Toki noin lojaalille työvoimalle on hurja kysyntä! Ulkomaalaista sijoituspääomaa virtaa maahan miljardeittain, kun kaikki haluavat päästä toimimaan Suomen kaltaisessa kultakaivoksessa. Yritykset kun arvostavat sitä stabiiliutta, jonka pääomasijoituksille asetetut rajoitukset tuovat tullessaan.

Kaikkein paras ehdotus on kuitenkin kristillisdemokraattien eduskuntaryhmän puheenjohtajalla Sari Essayahilla: hänen mielestään valtio voisi ryhtyä sulkeutuvien tehtaiden pääomasijoittajaksi, jotta tuotanto säilyisi Suomessa.

Kautta Ukko Ylijumalan! Sulkeutuvat tehtaat ovat tietysti se sijoituskohde, joihin veronmaksajien rahat kannattaa pistää poikimaan. Kuvaputkitehdas Valcon tarina on jo yksistään vakuuttava esimerkki valtion ylittämättömistä kyvyistä yrittäjänä ja sijoittajana.

Essayahin ehdotus jää kuitenkin puolitiehen: saman tien kannattaisi ehkä kansallistaa kaikki toimintansa lopettavat tehtaat ja pitää niissä työntekijöitä valmistamassa vaikka uutta sosialistista kansanautoa Urhoa. Urhoon mahtuisi kuljettajan lisäksi kolme matkustajaa, ja sen Kioton päästönormit täyttävässä voimanlähteessä olisi 12 hevosvoimaa. Alamäessä Urho voisi suotuisissa tuuliolosuhteissa saavuttaa 44 km/h huippunopeuden. Ulkomaalaisten tuontiautojen veroprosentti voitaisiin samalla nostaa 10000:een, jotta autokanta saataisiin kotimaistettua. Huoltaminen tulisi halvaksi, kun kaikilla olisi samanlainen. Ja mikä tärkeintä: enää naapurilla ei voisi olla isompaa autoa kuin itsellä - se kun sattuu suomalaisen sieluun jos mikä.

Todellisuudessa koko asetelma on päälaellaan. Oikeasti poliitikkojen pitäisi olla esittämässä vetoomuksia työntekijöille, jotta nämä tekisivät viimein jotain omien työpaikkojensa säilyttämiseksi. Mutta suomalaiset työntekijät nirskuttavat sinnikkäästi pokasahaansa yrittäen saada oman oksansa katkeamaan: lisää etuja, lisää palkkaa, lisää lomaa, lisää eläkettä ja lisää rajoituksia. Ainoa asia, mitä pitäisi olla vähemmän on tietenkin työ.

Kyllä tuolla reseptillä varmasti menestytään kansainvälistyvässä maailmassa.

Lisäys: Paperiliitto on näköjään julkaissut epäsuoran kannanoton kirjoitukseeni. Bye bye jobs.

Lisätty kello 21:19 ET | Permalink

 
Namaste, North Bergen


Ydinasevallat kohtaavat elokuvassa Veer-Zaara

Yksi freedomia janoavan maahanmuuttajan ensimmäisistä yllättävistä havainnoista New Yorkissa on se, kuinka pirun paljon intialaisia tähän maahan mahtuu. Simpsons-sarjassa Kwik-E-Martia pitävä Apu Nahasapeemapetilon ei todellakaan ole mikään satunnaisesti keksitty juttu, vaan työteliäs intialainen yksityisyrittäjä löytyy suunnilleen joka kolmannen pikkukaupan tiskin takaa - ainakin tietyissä osissa maata.

Isänmaan turvallisuusministeriön ylläpitämien siirtolaisuustilastojen mukaan [pdf] USA:han muutti 1990-luvun kuluessa yli 360.000 intialaista. Vuoden 2000 väestönlaskennassa yli 1,6 miljoonaa amerikkalaista ilmoitti etniseksi taustakseen intialaisen. Viime vuosina tulijoiden määrä on ollut kasvamaan päin: huippuvuonna 2002 Yhdysvaltoihin asettui lähes 67.000 uutta intialaista maahanmuuttajaa.

Kwik-E-Martin Apu on kuitenkin sikäli harhaanjohtava esimerkki, että intialaiset siirtolaiset ovat tavallisesti erittäin korkeasti koulutettuja. Väestönlaskentatietojen [pdf] mukaan amerikanintialaisista peräti 63,9 prosentilla oli vähintään BA-tasoinen korkeakoulututkinto. Intialaisia työskentelee sairaaloissa, sijoitus- ja ohjelmistoyrityksissä ja yliopistoissa pilvin pimein. Koulutustaso heijastuu myös tulotasossa: vuonna 2000 keskiverto intialaisperhe ansaitsi vuodessa 70.708 dollaria - yli 40 % enemmän kuin amerikkalaistaloudet keskimäärin.

Intialaiset ovat tuoneet tietysti tullessaan oman kulttuurinsa, mukaan lukien bollywood-elokuvat. Koska Peter Elk pyrkii tutustumaan kanssa-amerikkalaisiinsa mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, olen viime aikoina perehtynyt intialaiseen elokuvaan. Täällä siihen onkin hyvät mahdollisuudet, sillä Hudson-joen toisella puolella New Jerseyssä asustaa kosolti amerikanintialaisia ja Blockbusterin dvd-klubista saa tilattua jonkin verran bollywood-leffoja myös kotikäyttöön.

Dvd:n tuijottelu tunkkaisessa olohuoneessa ei kuitenkaan kykene päihittämään autenttista elokuvaelämystä New Jerseyn North Bergenissä. Siellä toimivan Cine Plaza 13 -multiplexteatterin ohjelmiston valtaosa koostuu bollywood-elokuvista. Osa tarjonnasta on huomaavaisesti varustettu englanninkielisin tekstein, joten hindin oppikirjaa ei vielä toistaiseksi ole tarvinnut ottaa esille. Cine Plaza 13:ssa käynti on sikäli outo kokemus, että tavallisesti olemme satojen asiakkaiden joukossa ainoat ei-intialaiset. Harlemin katuja tallatessa vähemmistönä olemiseen on kuitenkin jo siinä määrin tottunut, että usein omaa poikkeavuuttaan ei edes välttämättä enää edes huomaa.

Bollywood-elokuvien resepti on yksinkertainen. Päähenkilöinä ovat usein varakkaan perheen vetelä ja saamaton poika, jota vanhemmat yrittävät patistaa rehelliseen työhön, sekä nuori nainen, jonka vanhemmat haluavat pakottaa järjestettyyn avioliittoon jonkun hirveän geekin kanssa. Poika heitetään ulos kotoa ja tyttö karkaa. Kolmen tunnin elokuvan kuluessa he tietenkin löytävät toisensa ja tekevät sovinnon myös perheidensä kanssa. Välillä tanssitaan muutaman sadan ihmisen kanssa jättiläismäisissä bailukohtauksissa. Elokuvasta riippuen asetelma vaihtelee sikäli, että perinteisissä versioissa hillutaan Himalajalla laulamassa imeliä rakkauslauluja kansallispuvut päällä, kun taas modernimmissa elokuvissa jorataan Mumbain diskoissa mustissa pvc-asuissa. Oman genrensä muodostavat intialaiset gangsta-elokuvat, mutta niihin en ole vielä ennättänyt perehtyä.

Mielenkiintoinen piirre bollywood-leffoissa on kuuluisien näyttelijöiden rajallinen määrä. Samat naamat esiintyvät melkein elokuvassa kuin elokuvassa, roolit vain hieman vaihtelevat. Miesnäyttelijät kuten Shah Rukh Khan ovat ulkonäöltään usein tavallisia naapurinpoikia, mutta naispääosien esittäjiltä vaaditaan ehdottomasti korkeimman asteen kauneusalan tutkinto: Aishawarya Rai ja Priyanka Chopra ovat molemmat entisiä Miss maailma -tittelin haltijoita.

Elokuvasuosikeistani mainittakoon Veer-Zaara, joka on Intian ilmavoimien upseerin Veer Pratap Singhin (Shah Rukh Khan) ja rikkaaseen avioliittoon pakotetun pakistanilaisperheen tyttären Zaara Hayat Khanin (Preity Zinta) rakkaustarina. Elokuva ilmeisesti yrittää suhtautua pakistanilaisiin neutraalisti, mutta jostain syystä kaikki pakistanilaismiehet ovat siinä ilkeitä despootteja ja naiset alistettuja miestensä palvelijoita - ainoana poikkeuksena oikeudenmukaisuuden puolesta taisteleva naisasianajaja Saamiya Siddiqui (Rani Mukherjee). Elokuvaan mahtuu runsaasti mahtipontisia musiikkinumeroita, mm. Aisa Des Hai Mera, jossa denim-asuinen isänmaanystävä Veer laulaa oodin kotimaalleen bussin katolta sekä Hum To Bhai Jaise Hain, jossa Zaara uhmaa pakistanilaisnaiselle varattua ahdasta roolia laulamalla "En käytä huntua, en, en".

Seuraavaksi täytyykin käydä katsomassa Jo Bole So Nihaal, jossa sikhimies lähtee toteuttamaan amerikkalaista unelmaansa New York Cityyn. Tällaiseen tarinaan amerikanintialaisten tuore maanmies Peter Elk ainakin voi samastua sataprosenttisesti.

Lisätty kello 22:23 ET | Permalink

 
Tosi-Amerikkaa



Kuten on jo useaan kertaan tullut todetuksi, ulkomaalaisten turistien suosimat juustoliberaalikaupungit kuten New York, Boston ja San Francisco antavat täysin kieroutuneen kuvan Yhdysvalloista. Jotta nojatuolimatkailijat näkisivät mistä sunnasta kana oikeasti pissii, näpersin aikani kuluksi kuva-albumin viime elokuisen Oklahoman/Kansasin-matkamme valikoiduista otoksista.

Lisätty kello 21:36 ET | Permalink