Dude, where's the cinema?



Jos haluatte tietää, mihin suuntaan valtaosa Yhdysvalloista on menossa, kannattaa lukea New York Timesin viikkoliitteen pitkä mutta mielenkiintoinen artikkeli [pdf, 85 kB] megakirkoista. Jutun keskipisteenä on Radiant Church (Säteilevä kirkko) -niminen seurakunta, joka ei nimestään huolimatta sijaitse Ukrainassa vaan Surprisen ameebamaisessa esikaupunkimattopullahtumassa Arizonassa.

Kirkon perustaja Lee McFarland irtisanoutui vajaat kymmenen vuotta sitten hyväpalkkaisesta työstään Microsoftilla, möi talonsa ja muutti Washingtonista etelään, Arizonan nopeasti kasvavaan osavaltioon. Asetuttuaan Surpriseen hän alkoi kasata kokoon seurakuntaa, josta ihmiset pitäisivät.

McFarlandin konseptiin eivät kuuluneet puuduttavat saarnat, paskantärkeät vaatteet tai urkuharmonilla säestetyt ikivanhat virret. Päinvastoin: Radiant Churchiin sai tulla sellaisena kuin on (mikä Sisä-USA:ssa merkitsee yksiselitteisesti farkkuja, lenkkareita sekä Old Navy American Flag -t-paitaa), siellä saattoi pistää lapsensa kirkon päivähoitoon samalla kun kävi Firm Believers -aerobicissa. Alkoholisteille ja muista riippuvuuksista kärsiville oli järjestetty oma AA-tyylinen Celebrate Recovery® -ryhmä, jossa voi alkoholisminsa lisäksi puhua Jeesuksesta. Kirkon piikkiin sai syödä kyllikseen Krispy Kreme -donitseja, ja lapsille tarjottiin mahdollisuus viettää aikaansa Xboxin parissa.

Ja katso: ihmiset tulivat. Vuodessa jumalanpalveluksiin osallistujien määrä oli kohonnut jo 800:aan, ja nyt, vajaata kymmentä vuotta myöhemmin kirkkokansaa on normaaleina viikonloppuina 5.000.

Radiant Churchin kaltaisia, toinen toistaan suurempia uskonnonharjoituksen areenoja nousee tiheään tahtiin ympäri omakotitalojen, moottoriteiden ja ketjuravintoloiden peittämää exurbia-USA:ta. Jos Yhdysvalloissa vanhat kaupungit -- tai ainakin niiden keskustat -- ovat kuolleet pystyyn, exurbiassa ei ole keskustaa enää lainkaan. Sana suburbia, esikaupunki on menettänyt täydellisesti merkityksensä, koska kaupunkia ei yksinkertaisesti ole olemassa. On vain omakotitaloja, moottoritietä, jättiläismarketteja, motelleja, pikaruokaa, golfkenttiä ja tietenkin autoja, autoja, autoja, autoja, autoja... Exurbia leviää nopeasti kasvavissa osavaltioissa kuten Arizonassa ja Nevadassa, joissa ei ennestään juuri ole isoja kaupunkeja.

Megakirkot sulautuvat tähän ympäristöön täydellisesti: samoin kuin (muut) liikerakennukset, ne ovat usein ison tien varressa sijaitsevia käsittämättömän suuria lasibetonijärkäleitä, joiden edustalla on parkkitilaa muutamalle kymmenelle tuhannelle pickup truckille. Radiant Churchin McFarlandin unelmana onkin, että kirkkoa ei ulkonäöltään lainkaan erota ostoskeskuksesta, vaan ihmiset tulevat sinne kyselemään "Dude, where's the cinema?" Kirkon tulee näyttää paikalta, missä ihmiset viihtyvät, ja ostoksillahan amerikkalaiset tunnetusti viihtyvät.

Megakirkkojen ykkönen tällä hetkellä on Joel Osteen -nimisen nuorehkon tv-papin johtama Lakewood Church Houstonissa. Tässä sunnuntaisin joka toiselta tv-kanavalta olohuoneisiin työntyvässä seurakunnassa on yli 30.000 jäsentä. Ikuisesti täydellistä hammasrivistöään kestohymyilyttävän Osteenin sanoma on yksinkertainen: ajattele aina positiivisesti, ole iloinen, äläkä vaivu epätoivoon, niin "God will bless you and take you to places you've never even dreamed of." Jumalanpalveluksissa bändi rokkailee taustalla ikuisesta elämästä, ja Osteenin nukelta näyttävä Victoria-vaimo hihquu välillä: "Hallelujah!" Kymmeniin tuhansiin nouseva monirotuinen seurakunta värisee kyyneleet silmissä liikutuksesta ja raapustelee silloin tällöin muistivihkoihinsa Osteenin esittämiä hyviä elämänohjeita.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Ensireaktio on tietysti se, että Radiant Churchin ja Lakewoodin kaltaisten megakirkkojen edustama Barbie ja Ken -muoviuskonnollisuus on hevonkakkaa. Elleivät ihmiset ole sen vertaa motivoituneita, että jaksaisivat raahautua paikalle ilman videopelejä ja donitseja, he ovat luultavasti kiinnostuneempia maallisesta mammonasta kuin Kristuksen ristinkuolemasta.

Osteenin kauppaamassa positiivisuudessakaan ei ole mitään uutta. Kaikenkarvaiset teoreettisen filosofian virkaheitot dosentit ovat jo vuosikausia myyneet positiivisen asenteen ihmeellistä sanomaa milloin sikaenergian, milloin sisäisen tulen nimellä. Osteen vain tarjoaa samaa pakettia ikihymyyn, paksuun Teksasin aksenttiin ja Jeesukseen käärittynä.

Mutta eikö toisaalta ole myös niin, että etenkin Suomessa monet jaksavat aina itkeä, kuinka valtiokirkko on tylsä ja vanhanaikainen eikä se ole millään tavalla mukautunut nykyihmisen tarpeisiin? Eikö Radiant Church nyt ole juuri sitä? Nykyamerikkalaisen elämä on Xboxia, Pilatesta ja shopping mallia, ja jos kirkossa on niitä tarjolla, eikö se silloin heijastele ihmisten normaalia elämänpiiriä?

Positiivisen ajattelun loputon tuputtaminen on kieltämättä hieman rasittavaa, etenkin jos itsellä menee huonosti ja haluaisi edes joskus piehtaroida itsesäälin alhoissa. Mutta en silti kykene näkemään siinäkään kovin suurta vikaa. Parempi sanoma se kuitenkin on kuin suomalainen perusvietti lähteä vetämään pää täyteen, hakata pari tyyppiä tohjoksi ja ampua sen jälkeen perhe aamuyöllä vuoteeseen. Kurjuutta on tässä maailmassa sen verran runsaasti, että positiivinen sanoma - Jeesuksella varustettuna tai ilman - ei liene suuremmin haitaksi.

Niin tai näin, joka tapauksessa megakirkot leviävät Yhdysvalloissa vauhdilla. Suuressa mittakaavassa ne ovat yksi osa sitä samaa liikehdintää, jonka heijastumia näemme, kun Terri Schiavon letkuruokinnasta säädetään erikoislaki, kun homojen avioliitot pyritään kieltämään perustuslaissa tai kun republikaani valitaan jälleen vuonna 2008 presidentiksi.

Tosiasia on, että USA:ssa uskonnollisuus jyrää - megakirkoissa vain Xboxin ja sähkökitarojen säestyksellä.

Lisätty kello 22:10 ET | Permalink

 
25"


Puoli metriä lakitekstiä videoliikkeen kassanauhassa. Klikkaa suuremmaksi tarkastellaksesi oikeuksiasi.

Monesti kuulee väitettävän, että Yhdysvallat on "litigative society". Käytännössä nimitys tarkoittaa sitä, että ihmiset nostelevat korvausten toivossa oikeusjuttuja pienimmästäkin mahdollisesta aiheesta. Toimintaa on tietenkin avokätisesti tukemassa asianajajien (trial lawyers) ammattikunta, jonka moraali on vain astetta äidinraiskaajaa korkeammalla tasolla. Haasteen nostajalla ei tavallisesti ole mitään hävittävää, sillä asianajaja ei peri palkkiota lainkaan, ellei juttu ratkea kantajan eduksi.

Esimerkkinä "litigative societystä" on kuvassa näkyvä Blockbuster-videovuokraamon kuitti, jolla on pituutta peräti 25 tuumaa (63,5 cm). Itse DVD:n vuokraustapahtumaa käsittelevä osa kalpenee kuitin alussa olevan, yhtiötä vastaan nostettua oikeusjuttua selvittävän puolimetrisen tekstin rinnalla. Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko oikeusopillisesta mambojumbosta aiheutuu vuosittain kuluja 8.500 toimipisteen Blockbusterille pelkän ylimääräisen kassanauhan muodossa.

Lisätty kello 22:41 ET | Permalink

 
Crackia pullossa

Markkinatalouden ihmemaassa erilaiset tuoteriippuvuudet seuraavat väistämättä toisiaan. Omalla kohdallani Snapple- , Gatorade- ja vitamiinivesiaddiktiota on seurannut voimallinen Odwalla-smoothieriippuvuus.

Aaaahh, mikään ei ole aamulla parempaa kuin kävellä töihin kädessään tötsällinen tuota paksua, viileää, hedelmäistä möhnää. Makuja on tosin vain kolme: mansikka-banaani, kuvassa näkyvä Mango Tango™ sekä karhunvatukka. Tuote on todella niin addiktiivinen, että eräs bloggaaja vertaa sitä pullossa myytävään crackiin.

Riippuvuutta aiheuttavuuden ohella Odwallalla ja crackillä on toinenkin yhteinen ominaisuus, nimittäin hinta. Unicefin subventoidussa kahvilassa 450 ml pullo Odwallaa maksaa 2,90 dollaria, läheisessä delissä taas 3,50.

Lasketaanpa: jos vuodessa on 49 x 5 = 245 työpäivää, ja juon niistä jokaisena yhden smoothien, vuosikustannuksiksi tulee 710,50-857,50 dollaria. Heh, tuollahan lentäisi kahdesti Eurooppaan ja takaisin.

Toisaalta miksipä sitä lentäisi Eurooppaan, jos sieltä ei saa Odwallaa. Naah, taidan käyttää rahani viisaammin.

Lisätty kello 22:35 ET | Permalink

 
Lipsuva onni


Materiaalinen hyvinvointi on korkeammista iloista nauttimisen perusta.

Alun perin tarkoituksenani oli haukkua vaihtelun vuoksi amerikkalaisia, mutta kun näin eilisestä Hesarista akatemiatutkija Mikko Yrjönsuuren löperön yleisönosastokirjoituksen [maksullinen artikkeli], muutin mieleni ja haukun sittenkin häntä.

Yrjönsuuri kommentoi kirjoituksessaan EVA:n jokin aika sitten julkaisemaa Onnellisuuden vaikea yhtälö -tutkimusta [pdf]. Siinä pyrittiin selvittämään, ovatko suomalaiset onnellisia ja mitä he oikeastaan onnella ymmärtävät. Tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat melko onnellisia. He eivät kuitenkaan pidä rahaa onnen kannalta mitenkään erityisen keskeisenä tekijänä; onnellisuuden saavuttamiseen riittää turvallinen perustulo. Talouskasvu taas koetaan jopa suoranaiseksi onnen uhkaksi, sillä se lisää stressiä työpaikoilla.

Kysymykset on tutkimuksessa aseteltu siten, että vastaajan on helppo valita se materialisminvastainen vaihtoehto. Kukapa haluaisi esimerkiksi väittää, että raha merkitsisi enemmän kuin ihmissuhteet tai että työmäärän lisääntyminen parantaisi elämänlaatua.

Tulosten perusteella akatemiatutkija Yrjönsuuri kuitenkin vetää mutkat suoriksi ja esittää, että ihmisten talouskasvua kohtaan tuntema nihkeys pitäisi ehkä ottaa huomioon poliittisessa päätöksenteossa:

Sodanjälkeisessä, jälleenrakennuskauden aikaisessa yhteiskunnassa talouskasvu oli toki luonteva tavoite. Ihmisten kokema puute oli ilmeisen taloudellista laatua. Nykyään asia voisi olla toisinkin. Ehkä meillä on jo kaikkea. [...] Siirtyvätkö Suomi ja muu Eurooppa uudenlaiseen aikaan? Periaatteessa aineelliset resurssit köyhyyden voittamiseksi on saavutettu. Tulonjaon tasaamisessakin oli päästy jo pitkälle. Nykysuomalaisessa yhteiskunnassa harvojen onni on rahanpuutteesta kiinni. 54 prosenttia toimeentulovaikeuksissa olevistakin sanoo olevansa onnellisia. Mutta mihin suuntaan menemme? Raportin perusteella voi päätellä, ettei talouskasvua enää tarvittaisi. Tokikaan Suomi ei voi yksin irrottautua nykyisestä maailmasta. Silti voisi olla tosiaan aika höllätä. Yhteiskunnassa tulee tavoitella sitä, mitä ihmiset itse pitävät tärkeänä.

Vain todellisen yltäkylläisyyden keskellä elävällä ihmisellä voi olla otsaa sanoa jotakin noin hölmöä. Yrjönsuuri pitää itsestäänselvyytenä sitä, että materiaalista hyvinvointia riittää automaattisesti kaikille, vaikka talous ei enää kasvaisikaan ja kaikki keskittyisivät kovan puurtamisen asemesta nauttimaan varhaiseläkkeellä savenvalannasta ja lastenlasten kanssa lepertelystä.

Kehottaisin Yrjönsuurta kääntämään katseensa aikaan, jolloin talouskasvu edellisen kerran hiipui, nimittäin 90-luvun alkupuolelle. Työttömyys hipoi 20 prosenttia ja töissä käyvät onnekkaatkin kärvistelivät työpaikoillaan, kun koskaan ei tiennyt kuka seuraavaksi sai lähteä. Helsingin yliopiston opiskelijamäärä kohosi useilla tuhansilla, kun opiskelijat työttömyyden pelossa venyttivät vuositolkulla opintojaan. Oliko se kenties onnea?

Yrjönsuuri voisi myös kokeeksi kärsiä toimeentulovaikeuksista ja katsoa, sattuisiko hän kenties kuulumaan mainitsemaansa onnelliseen 54 prosenttiin vaiko siihen 38 prosenttiin, joka ei tutkimuksessa omasta mielestään ollut onnellinen. Vertailun vuoksi todettakoon, että "mukavasti" tai "erinomaisesti" toimeentulevista yli 90 prosenttia luonnehti itseään onnelliseksi ja ainoastaan 8 prosenttia onnettomaksi.

Talouskasvua tarvitaan pitämään yllä väestön materiaalista hyvinvointia, jolle muut, sinänsä ylevämmät onnellisuuden muodot voivat perustua. Mielekkäistä ihmissuhteista, palkitsevasta työstä, perheestä ja harrastuksista nauttiminen voi kaikessa täysipainoisuudessaan olla mahdollisia ainoastaan, jos on ruokaa pöydässä ja elämä ei ole pelkkää materiaalisista resursseista taistelua.

Erityisen raskauttavaa Yrjönsuuren kirjoituksessa on se, että hän ei ota lainkaan huomioon tulevaisuutta. Kyllä - rahaa ja hyvinvointia riittää ehkä meille juuri nyt, mutta seuraavat sukupolvet joutuvat maksamaan laiskojen vanhempiensa laskut. Suomi ei ole immuuni taloudelliselle ahdingolle ja suoranaiselle romahdukselle, elleivät sen asukkaat ole valmiita tekemään hyvinvointinsa eteen töitä. Argentiina oli toisen maailmansodan jälkeen maailman vauraimpia maita, kunnes se 50-luvulla alkoi hybristellä ja elää yli varojensa. Nykyään joka seitsemäs argentiinalainen joutuu kituuttamaan alle 2 dollarilla päivässä. Se on sitä materiatonta onnea?

Yrjönsuuren kaltaiset norsunluutornissa henkistelijät pitäisi pudottaa ilman lompakkoa Buenos Airesiin kokeilemaan ajatuksiaan käytännössä. Tämä olisi parasta tehdä mahdollisimman pian, ennen kuin he onnistuvat kylvämään harhaoppejaan muutenkin jo liian vastaanottavaisille suomalaiskorville ja saattamaan koko maan perikatoon. Jo ennestään talouskurjuudesta kärsiviä argentiinalaisia voisi tosin käydä sääliksi...

Lisätty kello 21:58 ET | Permalink

 
Georgia on my mind

Peter Elkin tutkimusmatkat Amerikan suurella mantereella jatkuvat jälleen. Vaimo lähti Suomeen viettämään spring breakia, joten päätin ottaa kovennettua ja viettää pidennetyn yksinäisen viikonlopun Georgian osavaltiossa.

Päivä 0: Yrjölään, kirjaimellisesti
Matka alkoi perjantai-iltana, jolloin lensin suoraan työpäivän päätteeksi Newarkista Atlantaan. Alku ei ollut kovin lupaava, sillä koko viikon latenttina kytenyt vatsatauti päätti pahaksi onnekseni aktivoitua juuri lähtöpäivänä. Jo iltapäivällä vatsa porisi kuin ammattikoululaisen nurkassa roplottava kiljupannu, ja lentokentällä nautittu kaamea spaghetti & lihapullat -pikaruoka-annos ei ainakaan vähentänyt tuskia.

Kun lento pääsi kello 21.20 lähtemään runsaan tunnin aikataulustaan myöhässä, tauti puhkesi täyteen kukkaan, ja vietin suurimman osan matkasta koneen wc:ssä. Onneksi lento oli puoliksi tyhjä. Koneen saavuttua viimein Atlantaan oloni ei ollut juurikaan parantunut. Chevrolet Monte Carlon renkaat kiljahtivat autovuokraamon öisellä parkkipaikalla, kun poljin epätoivon vimmalla kaasua päästäkseni kohti sillä hetkellä ihaninta paikkaa maailmassa: Super 8 -lentokenttämotellin vessaa. Loppuyö kului tuskaisissa merkeissä.

Matkapäivään loi omaa psykoottista sävyään samaisena aamuna Atlantassa sattunut välikohtaus, jossa oikeustalossa raiskausoikeudenkäyntiään odottamassa ollut kriminaali nappasi vartijalta aseen, niittasi kolme ihmistä hengiltä ja pakeni sen jälkeen teille tietymättömille. Tuskaisessa tilassani unohdin kokonaan varmistaa ennen nukkumaan menoa, ettei roisto piileskellyt motellihuoneessa sängyn alla. Ilmeisesti ei piileskellyt.


Päivä 1: Kivisen vuoren ihmeet eli Atlantasta Maconiin

Seuraava aamu alkoi jo paremmin. Nautittuani aamiaiseksi motellin SuperStarter™ Breakfastin eli kaksi taikinaista, kitalakeen tarttuvaa banaaniminimuffinsia sekä tölkillisen Sunkist-appelsiinilimsaa olin äkisti täysin kunnossa ja valmis kohtaamaan matkan haasteet.

Päivän ensimmäinen tutustumiskohde oli Sweet Auburnin mustassa kaupunginosassa sijaitseva Martin Luther King Jr National Historic Site. Tämä suuri amerikkalainen oli tunnetusti Sweet Auburnin omia poikia, ja muutaman korttelin kokoinen alue sisältää kirjaimellisesti pastori Kingin elämän kehdosta hautaan. Alueella sijaitsee Kingin syntymäkoti, työpaikka (Ebenezer Baptist Church), hauta sekä tuliterältä vaikuttava visitor center, jossa on mielenkiintoinen Kingin elämää sekä kansalaisoikeustaistelua yleisemmin valottava ilmainen näyttely. Peruukkipäisistä mustista tädeistä ja 50 Centin näköisistä koululaisryhmistä muodostuvan muun kävijäkunnan kanssa voi piipahtaa myös katsomassa vartin mittaisen videon, jossa näyttelyn sisältö kerrataan helposti sulavassa muodossa.

Syntymäkoti ja Ebenezer Baptist Church -kirkko ovat niinikään avoinna yleisölle. Itse piipahdin ajan säästämiseksi ainoastaan kirkossa, joka ei pidä sisällään mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Museo-opas kertoo kävijöille, kuinka sekopää murhasi MLK:n äidin kirkon urkuharmonin ääreen vuonna 1974. Eteisaulasta voi ostaa turistirihkamaa. Martin Luther Kingin hauta sijaitsee kirkon vieressä olevan uima-allasmaisen viritelmän keskellä. Vieressä posottaa ikuinen liekki, jota ei tosin kovan tuulen vuoksi kyseisenä päivänä voinut nähdä lainkaan. Uskotaan nyt että se paloi.

Oman pikantin lisänsä King-vierailulleni toi yksinäinen musta Pro-American -mielenosoittaja, joka seisoi hiljaa hievahtamatta jalkakäytävällä seuraava mainoskyltti yllään:

PROUD 2B .
WE SUPPORT OUR TROOPS IN THIS WAR ON TERROR. PRAY THAT THEY RETURN HOME SAFELY. GOD BLESS AMERICA.
JERRY & MARTHA BURT, 149 - 172 BEALE STREET, MEMPHIS, TN

Jo ennen MLK Sitella käyntiä tarkoituksenani oli ollut piipahtaa Atlantan ydinkeskustassa katsomassa Underground Atlanta -nimistä maanalaista ostoshelvettiä. Ajatus oli tietysti naurettava, sillä Atlanta on pelkkää loputonta sprawlia, jossa kukaan iv-huumeita käyttämätön henkilö ei kävele yhtään minnekään. Lääniä riittää: kaupunki on väljästi rakennettu ja etäisyydet tolkuttoman pitkiä. Kaupungin läpi kiemurtelevan Peachtree Streetin reunoja täplittävät harvakseltaan kalliit asuinrakennukset, kaupat, ravintolat ja parkkitalot - kuitenkin niin etäällä toisistaan, että yhdestä paikasta toiseen siirtyminen edellyttää tavallisesti henkilöauton käyttöä.

Ajeltuani Peachtreetä pitkin pohjoisessa sijaitsevaan varakkaaseen Buckheadin kaupunginosaan (jota on herjattu myös "Etelän Beverly Hillsiksi") päätin luopua leikistä. Atlanta on varmasti fantastinen paikka asua, jos haluaa harrastaa ostosten tekemistä ja syödä hyvin kävelemättä askeltakaan. Mutta kun en ollut erityisen kiinnostunut kaupungin päänähtävyyksistä, CNN:n päämajasta, The Coca-Cola Companysta tai vuoden 1996 olympialaisten tarpeisiin rakennetusta Centennial Parkista, oli nähdäkseni parasta jättää kaupungin pölyt taakseen ja suunnata kohti uusia haasteita.

Seuraava etappi ja samalla yksi koko matkan päänähtävyyksistä oli Stone Mountain Park. Stone Mountain on nimensä mukaisesti hämmästyttävä kalliopläjäys - puiston www-sivuston mukaan maailman suurin paljas graniittimassa, joka kohoaa ympäröivästä maastosta 825 jalan (n. 250 metrin) korkeuteen. Innokkaimpia näköalafanaatikkoja varten kallion huipulle nousee vaijerihissi.

Ellei sileänä metsästä kohoava kalliovuori kykene hämmästyttämään satunnaista kävijää, vuoren kylkeen kaiverrettu taideteos tekee sen. Myöhemmin Mount Rushmoren luonut talttataiteilija, tanskalaisten mormonien jälkeläinen Gutzon Borglum käytti 1920-luvun alkupuolella vuorta harjoituskohteenaan ja kilkutteli sen kylkeen Etelävaltioiden kolmea sotaheerosta, Jefferson Davisia, Robert E. Leetä ja Stonewall Jacksonia esittävän kaiverruksen. Työ on mittasuhteiltaan massiivinen; noin 30 metriä korkea ja 60 metriä leveä.

Ikään kuin kallion kyljessä ratsastavat orjatalousintoilijat eivät olisi tarpeeksi absurdeja jo itsessään, vuoren juurelle on rakennettu "historiallinen" hirsimökkikylä, jossa voi tuhlata rahansa rihkamaan ja pikaruokaan. Kävijöiden habitus on aurinkolippojen ja isokokoisten silmälasien juhlaa. Iltaisin kallioseinämän sotasankarit siirtyvät menneisyydestä avaruusaikaan, sillä kenraaleilla on oma huippumoderni lasershow.

Vuoren ympäri ajamisen jälkeen oli aika suunnata eteenpäin, sillä kello alkoi olla jo paljon. Matka jatkui enimmäkseen pitkin maaseutua kiemurtelevia sivuteitä, joskin välillä täytyi ajan säästämiseksi posotella nopeammin etenevää I-75:tä. Keski-Georgian maisemat ovat etupäässä melko yllätyksetöntä, miedosti kumpuilevaa männikkömaastoa, jonka satunnainen aukio välillä pieneksi hetkeksi katkaisee. Mutta voi sitä freedomin tunnetta, kun autio tie jatkuu edessä silmänkantamattomiin, alla kehrää V6-moottori ja radiosta tulvii 60-luvun rockhittejä!

Musiikin muuttuessa pitkästyttäväksi innostuin välillä seikkailemaan AM-aalloille, joita etenkin Etelävaltioissa dominoivat erilaiset höyrypäät. Kuuntelin mm. mielenkiintoisen ohjelman, jossa vertailtiin evoluutioteoriaa ja kreationismia. Kohta kohdalta evoluutioteorian naurettavat epäloogisuudet kumottiin osoittamalla, kuinka hirmuliskot tuhoutuivat noin 5000 vuotta sitten vedenpaisumuksessa, kun Nooa ei suostunut ottamaan heitä arkkiinsa.

Viimein saavuin Maconin kaupunkiin, missä seurasi majoittuminen huipputasoiseen Super 8:iin. Illallinen ruokajuomineen järjestyi pienellä pyrähdyksellä Papa John's pizzassa sekä intialaisten omistaman huoltiksen kylmiöllä. TV-tarjonta oli kerta kaikkiaan mahtavaa: kahden Cops-jakson jälkeen seurasi kaksi tuntia Cheatersia.

Voiko elämä olla tämän kauniimpaa?

Päivä 2: Maconista Tanskan kautta Savannahiin

Hyvin nukutun yön ja pizza-aamiaisen jälkeen oli vuorossa tutustuminen Maconin keskustaan. Maconin kaupunki ylpeilee lähinnä kolmella asialla: musiikilla, kirsikkapuilla ja historiallisilla rakennuksilla. Paikkakunnan tähtiä ovat Little Richard, James Brown ja Otis Redding, joiden saavutuksia ilmeisesti esitellään Georgia Music Hall of Fame -museossa. Itse en kuitenkaan päässyt tutustumaan museoon, sillä sunnuntaiaamuna kaikki kunnolliset ihmiset ovat tietenkin kirkossa ja nähtävyydet avaavat siksi ovensa vasta yhden aikaan iltapäivällä. En jaksanut istua kolmea tuntia tyhjän panttina, ja niinpä tyydyin yhdistettyyn kävely- ja autoilukierrokseen Maconin keskustassa.

Kaupunki osoittautui varsin viehättäväksi. Tarjolla on useita esimerkkejä sisällissotaa edeltäneestä antebellum-arkkitehtuurista kreikkalaisine päätykolmioineen ja mahtavine pylväsrivistöineen. Varjoisia kuisteja ja verkkaista elämänmenoa katsellessa halusin nanosekunnin ajan jopa muuttaa "omakotitaloon", edellyttäen tietysti, että omakotitalo olisi oikeasti kartano ja että hintaan sisältyisi palvelijatar sekä puutarhuri.

Kirsikkapuut olivat parhaillaan kukassa, ja itse asiassa kaupungissa vietetään kirsikankukkafestivaalia juuri tällä viikolla. Kaikkiaan Maconissa on peräti 285.000 kirsikkapuuta. Ne ovat kuitenkin hajallaan ympäri kaupunkia, joten suuresta määrästä huolimatta niistä ei tule samanlaista kukkapeltomaista vaikutelmaa kuin esimerkiksi Washington DC:n kirsikkapuista.

Pian oli jälleen aika hypätä autoon ja huristaa I-16:ta pitkin kohti rannikkoa ja Savannahia. Edellisen päivän tapaan pyrin välillä irrottautumaan moottoritieltä ja ajelemaan samaan suuntaan kulkevia sivuteitä. Radiotarjonta oli sunnuntaiaamuna hieman puuduttavaa sorttia, sillä jeesuksettoman ohjelman löytäminen osoittautui todella haasteelliseksi tehtäväksi.

Välillä ajoin pikkukaupunkien läpi tehden mielenkiintoisia havaintoja. Dudleyssä asui luultavasti Georgian ainoa Sooners-fani, joka oli vetänyt oklahomalaisen suosikkijoukkueensa lipun tankoon. Dublinissa puolestaan irlantilaisperäiset asukkaat tulvivat kirkosta St Patrick's Dayn kunniaksi vihreissä vaatteissa. Oudoin löytö oli Denmark Community, parakkipuistosta, kahdesta antiikkipuodista (lue: romukaupasta) sekä hylätystä ravintolasta ja maatalousliikkeestä muodostuva kyläpahanen keskellä ei-mitään.

Kolmen paikkeilla iltapäivällä saavuin Savannahiin. Kaupunki on sanalla sanoen todella upea. Historiallinen keskusta ei ole täällä pelkkä parin talon kokoinen vitsi, vaan vanhoja rakennuksia on todella satoja kortteleita. Joukossa on niin keisarin palatsia muistuttavia taloja kuin köyhien rotankolojakin, mutta vanhaa yhtä kaikki.

Turisteja on kuitenkin paljon. Etenkin joen rannassa kulkeva katu rihkamakauppoineen on pitkästyttävää seutua. Lähestyvä Paten päivä näkyi katukuvassa lisäksi siten, että muutamat turistit olivat keskellä päivää kännissä kuin käet, mikä on tässä maassa tuiki harvinaista. Surkuhupaisin näky oli irlantilaista makkaraa muistuttava mies, joka yritti humalaltaan jammailla kolmen mustan katulaulajan kanssa. Hämillisten laulajien silmät muljahtelivat, kun typerästi hymyilevä mies yritti hyräillä tahdissa: "BOMM-BOMM... BOM-BOÖHH... Öööööööögh..."

Majoittumista varten ajoin reippaasti ulos keskustasta, jonka sinänsä tunnelmalliset bed & breakfastit ovat hulppeasti ylihinnoiteltuja yksinäisen matkustajan budjettiin. Mukava yösija löytyi kuuden mailin päässä sijaitsevasta La Quinta -motellista, joka oli parikymppiä kalliimpi kuin edellisten öiden Superkasit, mutta 72 taalan hintaan edelleen siedettävällä tasolla. Elvyttyäni jonkin aikaa motellissa palasin keskustaan, missä nautin kehnohkon illallisen paikallisessa pubissa. Ulkona oli reippaasti yli 20 astetta lämmintä, joten kaupungilla tarkeni vielä auringon laskettuakin pelkässä t-paidassa.

Päivä 3: Hiekkarantaa ja askenaasijuutalaisia

Matkan kolmas ja viimeinen päivä muodostui todelliseksi puuhapäiväksi. Herättyäni marssin naapurissa sijaitsevaan Denny's-ketjuravintolaan, missä nautin verisuonet rasvalla ja suolalla tukkivan Meat Lover's Scramble -aamiaisen ja pari kuppia kahvia.

Tämän jälkeen matka suuntautui 18 mailin päässä sijaitsevalle Tybee Islandille. USA:n sisällissodan aikana Pohjoisvaltioiden joukot nousivat saarelle ja räiskivät sieltä käsin tykeillä läheistä Fort Pulaskia hallinneita etelävaltiolaisia. Unionin sotilaat antoivat paremmilla tykeillään konfederaateille nopeasti turpiin, ja Fort Pulaski antautui vain 30 tunnin kuluttua tulituksen alkamisesta.

Nykyään Tybee Island toimii jokivarressa sijaitsevan Savannahin rantakohteena. Kolmen mailin pituisen hiekkarannan lisäksi saarella on museo sekä vanha majakka, johon pääsee halutessaan tutustumaan. Myös Savannahin ja Tybee Islandin välissä sijaitseva Fort Pulaskin linnoitus on avoinna yleisölle. Itse en ajan säästämiseksi mennyt käymään missään niistä, vaan tyydyin tekemään pienen kävelyn hiekkarannalla sekä ihmettelemään rantaan nousevaa värikästä kesähuvilahelvettiä. Museon edustalla olevan muistolaatan katkerat sanavallinnat Pohjoisvaltioiden harjoittamasta saaren "miehityksestä" herättivät huvittuneisuutta. Mielenkiintoisia yksityiskohtia olivat myös maantien varressa oleva "Let's Talk God" -kyltti sekä kilpikonnavaarasta varoittavat liikennemerkit.

Tybee Islandilta jatkoin takaisin Savannahin keskustaan ja Ralph Mark Gilbert Civil Rights Museumiin. Suhteellisesta pienuudestaan huolimatta museo on erittäin asiantuntevasti ja elävästi toteutettu. Pakollisen esittelyvideon jälkeen tarjolla on vajaan tunnin mittainen opastettu kierros, jonka aikana hieman leipiintyneen oloinen parikymppinen jannu antaa kävijälle rautaisannoksen tietoutta Savannahin kansalaisoikeusliikkeen vaiheista 50- ja 60-luvulla. Sanomaansa korostaakseen museo on pistänyt alakertaan rotuerotellut vessat, joiden käyttörajoituksia ei luultavasti ole tarkoitettu vakavissaan otettaviksi. Museo sijaitsee "ratakiskojen väärällä puolella", joten kadulle pysäköityyn autoon ei kannata juuri jättää elektroniikkaa ym. arvoesineitä näkyville.

Ennen lounasta ehdin pistäytyä vielä Owens-Thomas Housessa, joka on oman väittämänsä mukaan hienoin esimerkki regency-tyylistä koko Yhdysvalloissa. Partasuinen opas oli vähän tylsä; naureskeli huonoille vitseilleen ja keskittyi liikaa kuvailemaan huoneiden ja esineiden yksityiskohtia sen sijaan, että olisi kertonut jotakin talon omistajista ja heidän elämästään. Tutustumisen arvoinen rakennus silti oli.

Owens-Thomas Housen ja kansalaisoikeusmuseon kävijäkuntia verratessa saattoi todeta, että kaikesta taistelusta huolimatta segregaatio elää käytännön elämän eri kerrostumissa yhä edelleen. Owens-Thomas Housen opaskierroksen 20-henkisessä seurueessa ei ollut yhtään ainoaa mustaihoista ihmistä, eikä kansalaisoikeusmuseossa taas minun lisäkseni näkynyt valkonaamoja. Ihmiset liikkuvat edelleen paljolti omissa ympyröissään ja kohtaavat vain tietyissä tilanteissa. You wear your X, and I'll wear mine?

Nautittuani pikaisen BBQ Boston Butt -leivän ja paikallisen mikropanimo-oluen oli aika siirtyä päivän viimeiseen nähtävyyteen, Mikve Israel -synagogaan. Oppaana oli ikivanha setä, joka kertoi syntyneensä Heidelbergissä ja muuttaneensa USA:han vuonna 1938. En kysynyt minkä ikäisenä, mutta ei ilmeisesti ihan kaksivuotiaana päätellen hänen edelleen voimakkaasta saksalaisesta aksentistaan.

Seurakunnan historia osoittautui kiehtovaksi. Se sai alkunsa samoihin aikoihin Georgian osavaltion kanssa 1730-luvulla, kun ryhmä alun perin Portugalista ja Espanjasta Britanniaan paenneita sefardijuutalaisia muutti rakenteilla olevaan siirtokuntaan paremman elämän toivossa. Sefardit dominoivat seurakunnan alkuvaiheita, kunnes espanjalaiset ilmaantuivat Floridan suunnasta kalistelemaan sapeleitaan Savannahin lähistölle, ja ibeereistä jo aiemmin huonoja kokemuksia saaneet sefardijuutalaiset lähtivät pakoon. Jäljelle jäi lähinnä saksalaista alkuperää olevia askenaaseja. Seurakunta rakensi uuden temppelinsä 1800-luvun lopulla hämmästyttävää kyllä goottilaiseen tyyliin. Lopputulos on omituinen yhdistelmä keskiaikaista kirkkoa ja synagogaa. Nykyään seurakunta edustaa liberaalia suuntaa ja siinä on noin 1.000 jäsentä.

Synagogasta oli valitettavaa kyllä matkattava suoraan Savannahin lentoasemalle. Juuri kun olin saanut auton käyntiin, taivaat aukenivat ja armoton ukkoskuuro pudotti näkyvyyden moottoritiellä nollaan. Selvisin sentään kentälle ehjin nahoin. Paluulento oli erinomaisen miellyttävä ja laskeutui LaGuardialle peräti 40 minuuttia aikataulustaan edelllä, mikä kelpaisi kyllä jo Guinnessin ennätysten kirjaan.

Kaikkiaan miniloma oli erittäin onnistunut. Varsinaiseksi matkakohteeksi voin oikeastaan suositella ainoastaan Savannahia, mistä käsin voi ajella esimerkiksi Etelä-Carolinan kaunista rannikkoa pitkin pohjoiseen. Atlantaan ja Georgian maaseudulle ei juuri kannata varta vasten lähteä, mutta kyllä sielläkin saa aikansa kulumaan, jos seudulle sattuu jostain syystä osumaan. Peter Elk Ultimate Travel Guiden luokitukset:

Atlanta ***
Savannah ****+
Georgia ***

Lisätty kello 22:54 ET | Permalink