Love it or leave it: Ketä te vastustatte?

Sekä eurooppalaisessa että amerikkalaisessa mediassa on lähes koko George Bushin presidenttikauden ajan taitettu peistä siitä, mitä on amerikkalaisvastaisuus.

Yhdysvalloissa liberaalia valtavirtaa edustavat lehdet ovat säännöllisin määräajoin herkutelleet maailmalla leviävällä antiamerikkalaisuudella, joka on istuvan presidentin syytä. New York Timesin kaltaisissa lehdissä koko maailma vihaa amerikkalaisia presidentin syntien tähden.

Konservatiivinen media on pitänyt asiassa matalampaa profiilia ja pyrkinyt enemmänkin korostamaan Bushin politiikan nauttimaa laajaa kannatusta merkittävissä liittolaismaissa kuin Islannissa ja Fidji-saarilla. Ajoittain USA-vastaisia mielenosoituksia on tosin esitelty todisteena "vanhan Euroopan" asukkaiden moraalisesta rappiosta.

Atlantin toisella puolella nämä syytteet amerikkalaisvastaisuudesta on tietenkin lähes poikkeuksetta kiistetty. Eurooppalaisten mielenilmaisut ja kritiikki on kuulemma suunnattu yksinomaan presidentti Bushia ja hänen harjoittamaansa politiikkaa vastaan. Itse maasta ja sen kansasta eurooppalaisilla ei ole pahaa sanottavaa -- ainakaan paljon.

Ovatko eurooppalaiset siis amerikkalaisvastaisia?

Jonkun maan päättäjien ja poliittisten linjausten kritisoiminen ei tietenkään automaattisesti tee kenestäkään kyseisen maan ja sen asukkaiden vihaajaa. Eurooppalaisten, ja tarkemmin sanoen suomalaisten tapauksessa kuitenkin tuntuu siltä, että selkeän eron tekeminen Bush-vastaisuuden ja amerikkalaisvastaisuuden välille on vain kätevä veruke, jonka taakse on hyvä piiloutua. Bush-vastaisuus on pop, avoin amerikkalaisvastaisuus puolestaan on, jos ei nyt ihan kiellettyä, niin ainakin selvästi vähemmän hyväksyttävää.

Muutamat tapaamani suomalaishörhöt ovat kertoneet pitävänsä Yhdysvaltoja matkustusboikotissa niin kauan kuin nykyinen presidentti on vallassa. Maahan voi kuulemma saapua vasta sen jälkeen, kun Bush on korvattu "paremmalla" johtajalla. Näillä henkilöillä ei tietenkään ole mitään vaikeuksia matkustaa lomailemaan esimerkiksi Kiinaan, jonka hallitus teloituttaa toista tuhatta ihmistä vuosittain tai Egyptiin, missä homoseksuaaleja ja poliittisia toisinajattelijoita kidutetaan systemaattisesti.

Tietysti voi olla, että kyse on enemmän tietämättömyydestä kuin tahallisesta Bush-vastaisuuden taakse piiloutumisesta. Vähintäänkin eurooppalaisilla on lyhyt muisti. Unholaan ovat painuneet mm. se, että senaatti äänesti valtavalla äänten enemmistöllä Kioton ilmastosopimuksen hautaan jo presidentti Clintonin aikana, samoin kuin se, että Clinton allekirjoitti kansainvälisen rikostuomioistuimen perustavan Rooman perussäännön viimeisenä virassaolopäivänään täysin tietoisena siitä, että senaatti ei tulisi kuuna päivänä hyväksymään sopimusta silloisessa muodossaan. Viimeisimpänä on haluttu unohtaa se, että presidentti Bush sai vuoden 2004 presidentinvaaleissa amerikkalaisten äänestäjien enemmistön taakseen.

Let's face it: Bush edustaa amerikkalaisia, tai ainakin heidän enemmistöään. Vielä selkeämmin hän henkilöi sitä, mihin suuntaan tämä maa on menossa. Seuraavissa vaaleissa republikaanit ja eritoten "kristillisillä" arvoilla ratsastavat konservatiivirepublikaanit tulevat keräämään entistä enemmän ääniä.

Ja demokraatit yrittävät tulla perässä: kovislinjaa vetävä New Yorkin senaattori Hillary Rodham Clinton petaili jo muutama viikko sitten omaa presidenttiehdokkuuttaan väläyttelemällä jonkinlaisen kompromissin (mitä se sitten tarkoittaisikaan) mahdollisuutta aborttikysymyksessä. Demokraateilla ei tässä kilpailussa juuri ole menestymisen mahdollisuuksia: he eivät ole valmiita siirtymään tarpeeksi oikealle pelätessään karkottavansa vasemman laidan äänestäjät, minkä seurauksena puolue ei näytä uskottavalta kenenkään silmissä.

Tavallaan Bushia vastustavat eurooppalaiset ovat siis myös amerikkalaisvastaisia. He eivät vain vielä tiedä sitä, tai sitten he piiloutuvat tahallaan Bush-vastaisuuden taakse. Asian todellinen laita paljastuu heille viimeistään vuonna 2008, kun me amerikkalaiset valitsemme jonkun muun isänmaallisen miehen (or indeed, naisen) presidentiksi. Ja eurooppalaiset saavat jatkaa itkemistään -- vastustaen toki vain Yhdysvaltain presidenttiä, ei sitä kansakuntaa joka hänet presidentiksi valitsi.

Lisätty kello 21:51 ET | Permalink

 
Aivojumppaa

Näin 14-tuntisen työpäivän päätteeksi vain muutama linkki aivotoimintaa stimuloimaan:

• Jesuiittapappi John Dearin kirjoitus Pharisee Nation kiteyttää erinomaisesti sen, mitä ajattelen Bushin hallinnon harjoittaman politiikan ja kristinuskon välisestä suhteesta.
  
  
• Tito Boerin kirjoitus The Immigration Game ottaa kantaa eurooppalaiseen siirtolaispolitiikkaan -- tai pikemminkin sen puuttumiseen.
  
  
• Sitran ideoima Parasta ennen 01012015 -julkaisu (pdf, 7,5 MB) edustaa tekonuorekkaasta kielestään ja sosiaalitanttamaisesta monikulttuurisuuslässytyksestä huolimatta harvinaislaatuista päänavausta suomalaisessa siirtolaiskeskustelussa. Jatkoa odotetaan.
  

Lisätty kello 22:24 ET | Permalink

 
Työmatkalaisen paras ystävä



US Census Bureaun viimevuotisen Getting to Work -selvityksen mukaan New York on ainoa amerikkalainen kaupunki, jonka asukkaista valtaosa käyttää julkista liikennettä työmatkoillaan. Kaikkiaan maan 128,6 miljoonasta työmatkalaisesta vain viisi prosenttia turvautuu julkisiin kulkuneuvoihin. Lähes kolmannes heistä asuu New Yorkissa.

Käytännössä luvut tarkoittavat sitä, että aamukahdeksan aikoihin New Yorkin metro ei sovi ankarasta klaustrofobiasta kärsiville. Vaikka junia kulkee parin kolmen minuutin väliajoin, ne ovat monesti niin täynnä, että asemalaiturilla odottava ei voi edes yrittää työntäytyä vaunun sisällä seisovan ihmismassan sekaan.

Metroasemat ovat usein vielä juniakin ahdistavampia. Kun täpötäysi metrojuna sylkee matkustajansa jo valmiiksi täynnä olevalle asemalaiturille ja koko massa alkaa sen jälkeen puristautua kohti portaikkoa, satunnaiseen matkaajaan iskee nopeasti voimakas ja poikkeuksellinen kaipuu Pohjanmaan lakeuksille.

Pahinta ei kuitenkaan ole itse tungos vaan se, että väenpaljous tekee matkustamisesta pitkästyttävää. Oma työmatkani kestää noin 40-45 minuuttia ja koostuu kolmesta metromatkasta. Tungoksen vuoksi istumapaikasta ei kannata edes haaveilla. Seisomatilaa taas on niin vähän, että lukemisesta ei tule mitään. Virkamies Goldsteinin popliinitakin harteille varisseen hilseen tuijottaminen 40 minuutin ajan taas ei ole mitään kovin stimuloivaa ajanvietettä.

Onneksi ylivoimaisen nerokkaat amerikkalaiset ovat keksineet tähänkin ongelmaan ratkaisun. Kun ottaa tiukan otteen kaiteesta, tunkee iPodinsa kuulokkeet syvälle korviinsa ja sulkee silmänsä, voi siirtyä omaan vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jonne ympäröivä maailma kantautuu vain kiskojen etäisen rytinän ja satunnaisten kuulutusten muodossa. Monet metromatkustajat ovat huomanneet menetelmän hyväksi, ja niinpä nuokkuvista junamatkustajista noin kolmannes näyttää siltä kuin heidän aivonsa olisivat imeytyneet korvista roikkuvia valkoisia johtoja pitkin kompaktiin laatikkoon.

Työmatkan kruunaa Grand Centralin Starbucksista ostettu ylihinnoiteltu kahvi, joka kädessä kelpaa taapertaa kohti päivähoitopaikkaa.

Lisätty kello 22:25 ET | Permalink