Vain valkeata katua...


Ei lunta vaan puhdasta katusuolaa. Huomaa ero ajoradan ja suolaamattoman jalkakäytävän välillä.
Morningside Heights, New York, joulukuu 2004.

Joulu lähestyy, mutta säätila heittelee omituista häränpyllyä. Toissapäivänä Manhattanilla nähtiin ensimmäiset lumihiutaleet, eilen värjöteltiin kymmenen celsiusasteen pakkasessa, ja ylihuomiseksi on luvassa jälleen +12 astetta.

Valkean joulun puuttumista ei onneksi tarvitse pelätä. Lumipeitettä täällä ei tosin ole, mutta New Yorkin puhtaanapitolaitos kylvi pakkasen alettua tonnikaupalla suolaa kaduille, niin että niiden pinnat ovat nyt valkeina suolasta...

I'm dreaming of a white Christmas
With every Christmas card I write
May your days be merry and bright
And may all your Christmases be white

Lisätty kello 14:22 ET | Permalink

 
Dyker Lights


Dyker Heights, Brooklyn, New York, joulukuu 2004.

Kävimme eilen Brooklynin Dyker Heightsissa katsomassa sikäläisten talonomistajien jouluvalovirityksiä, joista kaupunginosa on kuuluisa. Urbaanin legendan mukaan villitys alkoi niinkin inhimillisestä asiasta kuin kateudesta: jokaisen täytyi välttämättä saada taloonsa näyttävämmät koristeet kuin naapurilla. Luonnollisen kokoista laulavaa automaattijoulupukkia ja moottoroituja sähköporoja katsellessa saattaa tosin ajoittain tuntua, että joiltakin on karannut vähän mopo käsistä...



Lisätty kello 18:32 ET | Permalink

 
Turaanikansan tulevaisuus


Euroopan tulevaisuus -kansalaisaloitteen tiedottaja Janne Saari kirjoittaa aamun Helsingin Sanomien yleisönosastossa [maksullinen artikkeli], että "Turkin pitää itse kohentaa ihmisoikeuksia". Hänen mukaansa EU:n jäsenyys ei voi toimia perustana Turkin ihmisoikeustilanteen paranemiselle. "Jos turkkilaiset eivät ymmärrä parantaa ihmisoikeustilannettaan oma-aloitteisesti, he eivät ole valmiita EU:hun", kirjoittaa Saari.

Olen Janne Saaren kanssa samaa mieltä siitä, että Turkin ihmisoikeustilanteessa on vielä paljon korjattavaa. Turkin tähän mennessä tekemät uudistukset eivät ole lopettaneet ihmisoikeusloukkauksia. Poliisi kiduttaa pidätettyjä varsin yleisesti, rauhanomaisesti käyttäytyviä mielenosoittajia hakataan ja lehdistönvapaus on rajattua.

Saaren käsitys ihmisoikeustyön realiteeteista on silti vähintäänkin naiivi. Olisi toki hienoa, jos kaikki heräisivät "oma-aloitteisesti" kunnioittamaan ihmisoikeuksia, mutta valitettavasti tällainen ihmekääntymys ei ole kovin yleistä. Kannusteiden luominen ihmisoikeustilanteen parantamiselle vaikuttaa pitkällä tähtäimellä positiivisemmin kuin pelkkä sivustakatsominen ja hurskaat toiveet. Vai ajatteleeko Saari Turkin ihmisoikeustilanteen kenties paranevan nopeammin, jos maata ei oteta EU:n jäseneksi?

Itse asiassa Turkki on hyvä esimerkki siitä, kuinka ulkopuoliset kannusteet voivat positiivisesti vaikuttaa ihmisoikeustilanteeseen. Vaikka Turkin tilanne on kaukana ihanteellisesta, maa on viimeisen kymmenen vuoden aikana ottanut suuria edistysaskeleita. Kuolemanrangaistus on poistettu, kurdinkielen opetus kouluissa on sallittu, kidutuksen poistamiseen tähtääviä lakimuutoksia on tehty. Vain harvat näistä reformeista olisivat toteutuneet näin nopeasti, ellei Turkki olisi tavoitellut EU:n jäsenyyttä. Kyse ei ole pelkistä kosmeettisista lakimuutoksista, sillä esim. kidutuksen käyttö on vähentynyt, vaikka se ei ole loppunut kokonaan.

Aikaa on sitä paitsi vielä jäljellä. Mikäli Turkin jäsenneuvottelut johtavat suotuisaan lopputulokseen, jäsenyys on edelleen kymmenen vuoden päässä.

Saari toteaa kuitenkin mielipidekirjoituksessaan, että "Turkin ihmisoikeustilanteessa ei ole kysymys niinkään lainsäädännöstä, vaan syvälle juurtuneesta kulttuurista ja mentaliteetista." Hänen mukaansa "Saksan esimerkki osoittaa, ettei pelkkä asuminen unionissa tuota sellaista muutosta, jota Turkin EU-jäsenyyden kannattajat toivoisivat."

Mikäli tulkitsen oikein, Saari yrittää kertoa meille, että vanha koira ei opi uusia temppuja. Väite on helppo yleistys, mutta sisällöltään arveluttava. Vielä 1970-luvulla Ranskassa pantiin toimeen kuolemanrangaistuksia. Kreikassa diktatuuri kaatui vasta vuonna 1973, Portugalissa vuonna 1974. Saaren mainitsemassa Saksassa ihmisoikeudet ovat tätä nykyä verraten hyvällä tolalla, vaikka 60 vuotta sitten heidän kulttuuriinsa kuului passittaa miljoonia ihmisiä kuolemantehtaalle.

Kehitys on erityisesti Euroopassa ollut toisen maailmansodan jälkeen kaikista puutteistaan huolimatta huimaavaa. Eurooppalaiset ovat todella oppineet uusia temppuja, vaikkakaan eivät ehkä vielä tarpeeksi. Mielestäni olisi kohtuutonta olettaa, että turkkilaiset eivät kykenisi samaan kulttuurinsa tai uskontonsa vuoksi -- etenkin kun maassa on jo demokratia, ja uskonto ja valtio on erotettu toisistaan (mihin suomalaiset eivät ole vieläkään kyenneet).

Mikä sitten estää Saaren mielestä turkkilaista kulttuuria muuttumasta ihmisoikeuksia kunnioittavaksi? Tähän hän ei anna vastausta, mutta jonkinlaista osviittaa on löydettävissä hänen edustamansa Euroopan tulevaisuus -kansalaisaloitteen sivuilta. Niillä listataan runsaasti syitä, miksi Turkkia ei pitäisi ottaa EU:n käseneksi: talous, väestönkasvu, ihmisoikeustilanne jne.

Yksi syy näyttäisi olevan kuitenkin yli muiden: uskonto. Islam on ainoa peruste Turkin jäsenyyden kieltämiselle, joka on saanut Euroopan tulevaisuuden kotisivuilla kokonaan oman sivunsa, kaiken lisäksi vielä pitkän ja yksityiskohtaisen sellaisen. Sivuilla selvitetään, kuinka tämä "suvaitsemattomuuden uskonto" mm. julistaa pyhiä sotia, alistaa naisia ja pitää itseään ylivertaisena suhteessa muihin monoteistisiin uskontoihin. Sivuston näennäisestä perusteellisuudesta ja asiantuntevuudesta huolimatta näkemys islamista jää kuitenkin suppeaksi ja tarkoituksellisen negatiiviseksi.

WWW-sivuja selatessa en voi olla hämmästelemättä sitä, miten paljon aikaa ja vaivaa, mahdollisesti myös rahaa joku on käyttänyt kampanjoidakseen suomeksi ja suomalaisille Turkin EU-jäsenyyttä vastaan. Saksan kaltaisessa maassa, jossa on huomattava turkkilaisvähemmistö, voisin vielä ymmärtää tällaisen laajamittaisen ksenofobisen ohjelman olemassaolon. Suomessa sen sijaan en.

Suuri ja ylevä kansanaloite Euroopan tulevaisuus ei kerro itsestään juuri mitään. Sivuilta löytyy webmasterin ja tiedottajan sähköpostiosoitteet sekä yleinen toteamus: "Olemme tavallisia maltillisia yksityishenkilöitä, emme ole sitoutuneita puolueisiin, järjestöihin, ideologioihin tai uskontoihin. Keskeinen huolenaiheemme on Eurooppa--islam--Turkki-problematiikka, johon liittyviä tietoja haluamme tuoda esille. Erityisesti naisten asema sekä vakauden ja perusvapauksien säilyminen Euroopassa ovat lähellä sydäntämme."

Koska ja mistä kansalaisaloite lähti liikkeelle? Kuka oli aloitteentekijä? Onko kyseessä yhdistys? Onko yhdistys rekisteröity? Keitä kuuluu sen hallitukseen? Mistä se saa rahoituksensa? Miksi kansalaisaloitteen sivut ovat saksalaisella palvelimella? Mikä on suomalaisen kansalaisaloitteen suhde samannimiseen saksalaiseen aloitteeseen? Jokin tässä haiskahtaa.

Euroopan tulevaisuuden www-sivuihin tutustuttuani en voi pitää Janne Saaren huolestuneisuutta Turkin ihmisoikeustilanteesta muuna kuin heikosti peiteltynä ksenofobisena agendana, jonka en totisesti toivo koituvan Euroopan tulevaisuudeksi. Hesarin kirjoituksen tarkoituksena on johtaa ihmisiä kannattamaan ihmisoikeuksien nimissä epämääräistä "kansalaisaloitetta", jonka todelliset tarkoitusperät lienevät varsin kaukana ihmisoikeuksien kunnioittamisesta.

Lisätty kello 13:24 ET | Permalink

 
"Pukeudun konservatiivisesti"

I am incredibly conservative, I dress conservatively. I live conservatively. I have a very strong belief in God. I watch Rush Limbaugh on television. I'm a die-hard Republican.

India Allen, Playboy Playmate™

Dress conservatively? No, kaikki on näköjään suhteellista.

Republikaanisen puolueen New Jerseyn osasto on koonnut sivuilleen Republican BABE of the Week! -nimisen sivun, jonka tarkoituksena on ilmeisesti esitellä puoluetta kannattavien naisten parhaimmistoa. Sivulle mahtuu jos jonkinlaista tytsää ja titsaa.

Hienoa, että republikaanit ovat oivaltaneet naissukupuolen mahtavan potentiaalin yhteiskunnassa. Demokraatit eivät tietenkään kykene samaan, koska demokraattinaiset ovat "corn-fed, no make-up, natural fiber, no-bra needing, sandal-wearing, hirsute, somewhat fragrant hippie chick pie wagons they call 'women'".

Ewwww... Eiväthän sellaiset harput kelpaa kuin korkeintaan nyrkin ja hellan väliin?

Lisäys: Jerseyn repuilla näyttää olevan myös Jackass of the Day -sivu, jolta löytyy veitsenterävää poliittista kommentaaria ja kaikki tavanomaiset epäillyt Jane Fondasta Ted Kennedyyn. Michael Moore on varmuuden vuoksi listattu kaksi kertaa. Mutta hei, Susan Sarandon ja Kofi Annan ovat unohtuneet! Nyt äkkiä lähettämään sähköpostia repuille, jotta sivun sisältö ei jäisi aivan täysin ennalta-arvaamattomaksi.

Lisätty kello 10:20 ET | Permalink

 
Sexual Healing


Talvi lähestyy, ja on jälleen aika kaivaa lämmikkeet esiin. Syvässä Etelässä nuotion sytykkeiksi suunnitellaan tällä kertaa homostelua edistäviä kirjoja. Tai jos nyt tarkkoja ollaan, niin kirjat on tarkoitus haudata maakuoppaan.

Asialla on Alabaman osavaltion edustajainhuoneen jäsen Gerald Allen. Republikaaniedustaja Allen kunnostautui jo aiemmin tänä vuonna kannattamalla kiihkeästi homoavioliitot koko maassa kieltävää perustuslakimuutosta. Alabaman kannalta perustuslakimuutos olisi ollut periaatteessa tarpeeton, sillä osavaltion laki on jo aiemmin määritellyt avioliiton ainoastaan miehen ja naisen väliseksi.

Nyt Allen on siis tehnyt uuden lakialoitteen, jolla kiellettäisiin julkisen rahan käyttäminen homoseksuaalisuutta "edistävän" kirjallisuuden hankkimiseen. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että kirjastojen hyllyistä tuhottaisiin kaikki materiaali, jossa homoseksuaalisuus esitetään hyväksyttävänä elämäntapana. Lain tarkoituksena olisi "suojella alabamalaisia" hyökkäykseltä, joka uhkaa perinteisiä perhearvoja. Allenin oman arvion mukaan yliopistoteatterit eivät voisi lain voimaantulon jälkeen esittää esimerkiksi Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla -näytelmää.

On tietysti selvää, että kirjastoista poistettavan materiaalin määritteleminen olisi tavattoman vaikeaa. Mikä on homoseksuaalisuuden esittämistä "hyväksyttävänä elämäntapana"? Se että kirjassa homoillaan ilman että tulikiveä sataa taivaalta? Vai sekö että tarinan sankarin annetaan ymmärtää olevan homo? Entä jos kirjassa esiintyy homo, joka ei ole sankari?

Allenin ehdotuksessa kirjan arvo typistyy siihen, millaista elämäntapaa kirjassa kuvataan ja millaisesta näkökulmasta. Niin kutsutulla taidearvolla ei ole niin väliä, kunhan teoksessa ei homoilla. Saman tien lakia voisi laajentaa koskemaan kaikkia ihmiskunnan "syntien" kuvauksia. Koko maailman dekkarikirjallisuus voitaisiin heittää roviolle, koska siinä usein kuvataan rikollista elämäntapaa hyväksyttävässä valossa. Juopottelun, kiroilemisen ja huumeiden käytön kuvaukset joutavat niinikään ilman muuta roskikseen. Puhdistuksen jälkeen kirjaston hyllyyn jäisikin vain maailmankirjallisuuden merkkiteos My Pet Goat parin uskonnollisen lehdykän kanssa.

Epäilen että Allenin kirjaehdotus ei tule menemään Alabamassa läpi. Kyseessä on konservatiivirepublikaaneille tyypillinen moraalinen ristiretki, jolla tiivistetään oman kannattajakunnan rivejä käytännössä mahdottomalla lakiesityksellä. Liberaalien äänekäs ja raivoisa reaktio tulee vain vahvistamaan heidän tuntemustaan Alabamaa lähestyvästä Sodoman ja Gomorran kohtalosta.

Lopuksi vähän sexual healingia kaikille teille nuorille, jotka tunnette olonne homomaiseksi: Kyllä se siitä ohi menee. Sitä päivää odotellessa pistetään teistä kertovat kirjat vaikka maakuoppaan.

• Exodus: Proclaiming Freedom from Homosexuality
  
• Find Out: Do I Have to be Gay?
  
• Living Hope Ministries
  
• Becoming real + becoming the person God intends you to be

Lisätty kello 22:02 ET | Permalink

 
The Place to Be du Pont


Brandywine River. Wilmington, Delaware, joulukuu 2004.

Jos joku on sitä mieltä, että New Jersey tehtaineen ja moottoriteineen on tylsä osavaltio, suosittelen Delawaressa käymistä. Se saa New Jerseyn näyttämään kiehtovalta paikalta -- mitä se tosiasiassa onkin.

Espanjalaiset, portugalilaiset, englantilaiset ja hollantilaiset tutkimusmatkailijat vierailivat nykyisen Delmarvan niemellä jo 1500-luvulla. Britit nimesivät lahden ja sen länsipuolella sijaitsevan niemen Virginian kuvernöörin lordi De La Warrin mukaan Delawareksi.

Yksikään retkikunnista ei jäänyt pysyvästi asuttamaan aluetta ennen kuin hollantilaiset perustivat niemen itärannikolle siirtokuntansa vuonna 1631.Tälle Zwaanendael (Joutsenlaakso) -nimiselle metropolikselle kävi pian köpelösti. Kun kapteeni de Vries tuli vuotta perustamisen jälkeen tarkistamaan siirtokunnan tilaa, hän löysi kaikki sen kolmekymmentä asukasta tapettuina. Niemi jäi jälleen intiaaneja lukuun ottamatta autioksi.

Seuraavia tulijoita olivat suomalaisille tutut siirtomaaisännät, ruotsalaiset. Vuonna 1638 he rakensivat koloniansa paikalle, jolla nykyisin sijaitsee osavaltion suurin kaupunki Wilmington. Siirtokunta nimettiin varhaispuberteettiaan läpikäyvän kuningattaren mukaan Kristinaksi. Taatakseen kolonian turvallisuuden ja kontrolloidakseen paremmin Delaware-joella käytävää kauppaa kuvernööriksi nimitetty Johan Printz rakennutti 1640-luvulla joen länsipuolelle Nya Göteborg ja Nya Korsholm -nimiset ja joen itäpuolelle Älvsborgiksi kutsutun (nyk. Elsinboro Township) linnakkeen. Intiaanien kanssa käytiin kauppaa ilmeisesti kohtuullisen hyvässä hengessä, ja emämaahan vietiin mm. tupakkaa ja turkiksia.

Kauan eivät saaneet ruotsalaiset rauhassa rakentaa hyvinvointikoloniaansa. Naapuriin leiriytyneet hollantilaiset perustivat ruotsalaisten kiusaksi Fort Casimir -nimisen linnoituksen, joka uhkasi tukkia Kristinan meritiet. Ruotsalaiset valtasivat Fort Casimirin vuonna 1654 ja nimesivät sen uudelleen Trefaldighetsskanseniksi. Kun ruotsalaisten emämaasta täydennyksiä tuova laiva kuitenkin harhautui Delawaren asemesta paljon pohjoisempana sijaitsevalle Hudson-joelle, hollantilaiset piirittivät Kristinan, joka joutui antautumaan vuonna 1655.

Nya Sverigen taru oli lopussa, mutta hyvin ei mennyt hollantilaisillakaan. Vuonna 1664 Sir Robert Carr ajoi hollantilaiset hiiteen niemimaalta, ja alueesta tehtiin brittiläinen siirtokunta. Vajaat parikymmentä vuotta myöhemmin Delaware liitettiin kveekariheeros William Pennin leikkipaikaksi läänitettyyn Pennsylvaniaan, josta se sitten 1700-luvulla erkaantui omaksi koloniakseen. Delaware oli ensimmäinen osavaltio, joka ratifioi vuonna 1776 itsenäisyysjulistuksen ansaiten siten sloganin "The First State".

Sittemmin Delaware muuttui Ranskasta Yhdysvaltoihin muuttaneen du Pontin suvun temmellyskentäksi. Fysiokraattiajattelija ja kelloseppä Pierre Samuel du Pont de Nemours'in poika Eleuthère Irénée (tuttavallisemmin E.I.) oli jo Ranskassa perehtynyt ruudinvalmistuksen saloihin, mutta kun olot muuttuivat vallankumouksen jälkeen turhan ahdistaviksi, perhe pakeni Atlantin paremmalle puolelle nauttimaan freedomista.

Muuttopäätös osoittautui oivalliseksi. Du Pontit pystyttivät pienen ruutitehtaansa Wilmingtonin välittömään läheisyyteen Brandywine-joen varteen, ja pian heistä tuli Yhdysvaltain hallituksen virallisia hovihankkijoita. Joka kerta kun äijää kaatui taistelutantereella, du Pontit käärivät ruudin myynnistä lisää tuohta taskuunsa. Tuottoisan ensimmäisen maailmansodan jälkeen du Pontit listasivat yhtiönsä pörssiin ja ansaitsivat miljoonia 20-luvun pörssihuumassa.

DuPont -yhtymä on siunannut Delawaren osavaltiota kemiantehtaillaan -- ja muuta maailmaa sellaisilla vaatimattomilla keksinnöillä kuten nylon, lycra, freon, kevlar ja teflon. Missä olisimmekaan ilman noita vekkuleita ranskalaisia ruutitehtailijoita! Emme ainakaan paistamassa ruokaa teflonpannulla sukkahousut jalassa. Du Pontit ovat kylväneet menestystään myös delawarelaisyhteisön kehittämiseen. Osavaltiosta löytyy du Pont -sairaalaa, -moottoritietä, -koulua ja herra ties mitä.

DuPont -yhtymän lisäksi Delaware tunnetaan nykyisin lähinnä siitä, että osavaltion lainsäädäntö on sekä tavalliselle että hämäräperäiselle yritystoiminnalle poikkeuksellisen suotuisa. Yli puolet New Yorkin pörssissä noteerattavista yrityksistä pitää virallista kotipaikkaansa Delawaressa. Myöskään myyntiveroa (sales tax) ei tunneta, minkä vuoksi "Deal-a-ware" vetää puoleensa runsaasti shoppailijoita läheisistä Pennsylvaniasta ja Marylandista. (Haistata Suomen verottajalle kukkanen ja perusta oma Delaware-yhtiösi täällä hintaan kaks-ysi-ysi.)

Osavaltion suurin kaupunki Wilmington ei anna itsestään kovinkaan hyvää ensivaikutelmaa. Kaupunki on valinnut tunnuslauseekseen "A Place to be Somebody". Alkuperäisenä ajatuksena on luultavasti ollut, että täällä amerikkalaisen unelman toteutuminen on kaikille mahdollista. Ympärilleen katsoessaan sloganin kyllä käsittää pikemminkin niin päin, että jopa pahin luuseri voi tässä shitholessa tuntea olevansa jotakin. Vierailu Wilmingtonin rappeutuneeseen keskustaan saa Itä-Harlemin tuntumaan nopeasti Tukholman Östermalmilta. Umpeen naulattujen talojen välissä hilluu hämäräperäisen näköisiä hiippareita collegehuppareissaan, ja kadut ovat täynnä Etnan kraatterin kokoisia kuoppia.

Toisaalta keskustan pohjoispuolella Delaware Art Museumin ympäristössä on myös vauraalta vaikuttava alue kartanomaisine omakotitaloineen. Äveriäisyyden vaikutelma korostuu, kun Wilmingtonin keskustasta poistutaan du Pontien oman leikkikentän, Brandywine-joen suuntaan. Pitkien muurien takaa pilkistää tämän tästä erilaisia country clubeja kumpuilevine puistoineen, poolokenttineen ja palatseineen. How French is that?

Loppuosa Delawaresta on melko tylsää lättänää. Osavaltion korkein kohta, Ebright Azimuth, kohoaa huimaavaan 442 jalan (135 metrin) korkeuteen merenpinnasta. Puutonta maisemaa halkovat monikaistaisia teitä hiljakseen matelevat autovirrat. Vain satunnainen petrokemian tehdas tai autokauppahelvetti katkaisee tylsyyden. Siellä täällä entisiä peltoja täplittävät uudet omakotitaloalueet, joiden suuret ja mukavat talot on kaikki tilattu saman firman valikoimista. Jostain syystä joka ikinen talo on maalattu samalla kiehtovalla värillä vaaleanharmaaksi. Marylandissa joku kyllästynyt tuikkasi alkuviikosta tällaisen omakotitaloalueen tuleen. Tekijäksi epäillään ekoterroristia tai rasistista hullua.

Yksi asia kuitenkin pelastaa Delawaren: siellä on mahdollisuus nauttia täydellisestä amerikkalaisesta ketjukokemuksesta motelleineen, ravintoloineen ja marketteineen. Tätä elämäntapaa käsitellään tarkemmin The Best of America -sarjassa, joka jatkuu lähiaikoina.

Lisätty kello 11:28 ET | Permalink

 
The Best of America I: Autoilu


New Jersey Turnpike, New Jersey, toukokuu 2004

Auto on amerikkalaisuudesta nauttimisen A ja O. Ilman sitä esimerkiksi liikkuminen kotoa kauppoihin, ravintoloihin tai työpaikalle on usein käytännöllisesti katsoen mahdotonta. Syynä on paitsi joukkoliikenteen puuttuminen, myös pitkät välimatkat, joiden taittaminen jatkuvasti pysähtelevällä bussilla veisi kohtuuttomasti aikaa.

Poikkeuksen muodostavat ainoastaan New Yorkin tai San Franciscon tapaiset tiiviisti rakennetut kaupungit. Ne ovat kuitenkin täynnä liberaaleja, homoja, abortinkannattajia ja kommareita, joten tosiamerikkalaisuudesta nauttiminen olisi niissä muutenkin täysin mahdotonta. Ainoa syy, miksi joku haluaisi auton käyttöönsä Manhattanilla, on se, että sillä pääsee mahdollisimman nopeasti New Jerseyn tai Long Islandin puolelle maistelemaan tosi-Amerikkaa.

Amerikkalaisen autobuumin voi katsoa alkaneen vuonna 1908, jolloin Ford esitteli T-mallinsa. Se oli ensimmäinen massatuotettu auto, mikä alensi huomattavasti menopelin myyntihintaa ja avasi siten keskiluokalle tien autoiluun. T-Ford oli myös edeltäjiään paremmin suunniteltu huonoille ja mutaisille teille. Vuoteen 1927 mennessä T-mallia oli tuotettu yli 14,6 miljoonaa kappaletta -- enemmän kuin mitään muuta ajoneuvoa siihen mennessä.

Yhdyskuntarakenteen ja autoilukulttuurin muovautumisen kannalta vähintään yhtä merkittävää oli maanlaajuisen moottoritieverkoston (Interstate Network) rakentaminen. Tämän jättiläismäisen hankkeen innoittajina olivat Euroopan, erityisesti Saksan varhaiset moottoritiejärjestelmät. Moottoritieverkoston rakentamisen kiivaimmaksi puolestapuhujaksi kohosi 1930-luvun lopulla kenraali Dwight D. Eisenhower. Lukuisista suunnitelmista huolimatta hanke eteni kuitenkin aluksi hitaasti, eikä sille saatu vuosikausiin rahoitusta.

Tilanne muuttui, kun Eisenhower nousi presidentiksi vuonna 1953. Kolme vuotta myöhemmin kongressi hyväksyi Federal-Aid Highway Actin, jonka turvin tieverkoston rakentaminen voitiin viimein aloittaa. Hanke kesti kaikkiaan 35 vuotta, ja vuonna 1991 se julistettiin lopulta päättyneeksi. Virallisesta valmistumisesta huolimatta moottoritietä toki rakennetaan edelleen lisää. Tällä hetkellä valmiina on yhteensä lähes 69.000 kilometriä tietä.

Auto ja moottoritiet muuttivat sekä amerikkalaista luonnon- että sielunmaisemaa. Vaikutus oli erityisen tuntuva niissä osissa maata, joiden rakentaminen oli vielä 1900-luvun alussa puolitiessä. Varsinkin maan länsiosa rakentui autojen ehdoilla: toisin kuin itärannikolla, kaupungit levittäytyivät laajana teiden yhdistämänä mattona satojen tai tuhansien neliökilometrien alueelle. Palvelut, työpaikat ja asutus hajaantuivat tavalla, joka edellytti yksityisauton käyttöä päivittäiseen liikkumiseen.

Kehitys pani alulle myös muita uusia ilmiöitä. Pikaruokateollisuus syntyi ruokkimaan moottoriteillä liikkuvia autoilijoita. Maa oli asutuskeskittymien ulkopuolella halpaa, ja mikä parasta, teiden varsilla oli tilaa tarjota parkkipaikkoja ruokailijoille. Samaa kehityslinjaa jatkoivat tien poskeen nousevat ostoskeskukset, multiplex-elokuvateatterit ja jättiläismarketit.

Amerikkalainen autokulttuuri saavutti kliimaksinsa 1950- ja 1960-luvulla. Autotehtaat rakensivat tuolloin toinen toistaan suuruudenhullumpia viritelmiä, joiden liikuttamisessa ei hevosvoimia ja polttoainetta säästelty. Valtavat konepellit, pitkät peräsiivekkeet ja jättiläiskokoiset moottorit dominoivat suunnittelua. [Chrysler 300 vm. 1958]

1970-luku muutti kuitenkin kaiken. Vuoden 1973 öljykriisi pakotti kuluttajat ja heidän mukanaan myös autotehtaat ensimmäistä kertaa miettimään polttoaineen kulutusta. Toisaalta erityisesti Kaliforniassa yksityisautoilun aiheuttamat päästöt olivat alkaneet synnyttää savusumun kaltaisia ympäristöongelmia. Amerikkalaisten autojen koko pieneni, ja niiden moottorit rakennettiin entistä radikaalisti taloudellisemmiksi. Lopputuloksena oli suuren suosion saavuttaneiden japanilaisten autojen surkea imitoiminen. Erona amerikkalaisten ja japanilaisten autojen välillä oli lähinnä laatu: japanilaiset onnistuivat detroitilaisia autotehtaita paremmin rakentamaan autoistaan luotettavia ja laadultaan viimeisteltyjä ajoneuvoja. [Chevrolet Chevette vm. 1982]

Comebackin amerikkalainen autoteollisuus koki vasta 1990-luvulla hirviömäisten SUVien (sports utility vehicle) muodossa. Näiden Suomessa luksusmaastureiksi kutsuttujen ajoneuvojen suureen suosioon vaikutti osittain verolainsäädännössä oleva porsaanreikä. Lain mukaan yli 6.000 paunaa (n. 2.700 kg) painavasta SUV:sta voi tehdä massiivisen verovähennyksen, mikäli kulkuneuvoa käytetään vähintään puolet ajasta työajoon. Pykälä oli alun perin tarkoitettu tukemaan maanviljelijöitä ja muita raskaita ajoneuvoja tarvitsevia, mutta käytännössä juristit, kiinteistönvälittäjät ja monien muiden ammattiryhmien edustajat ovat käyttäneet verohelpotusta hyväkseen hankkiessaan itselleen suuren ja janoisen ajoneuvon.

SUV tarjoaa kaikkea, mitä amerikkalaiselta autolta sopii odottaa: massiiviset sisätilat, kuuden litran V8-moottorin sekä sen omnipotentin tuntemuksen, että edessä olevan korealaisen kirpun voi murskata pienellä kaasun polkaisulla nanosekunnissa. Hintana on tietysti se, että polttoaineenkulutus kohoaa kaupunkiajossa helposti 20 litraan sadalla ja maantielläkin 15 litran tuntumaan. Mutta whatta hell -- tämähän on juuri sitä amerikkalaista elämäntapaa, jonka vuoksi tässä maassa asutaan! Vaikka polttoaineen hinta on viime aikoina kohonnut voimakkaasti, gallonan saa edelleen puolta halvemmalla hinnalla kuin Euroopassa. Kasvihuoneilmiöstä ei tarvitse onneksi kantaa huolta, koska sen olemassaolosta ei ole tieteellistä näyttöä. [Cadillac Escalade vm. 2005]

Aivan viime vuosina katukuvaa rumentamaan on ilmestynyt myös pieniä hybridiautoja, jotka käyttävät sekä sähköä että bensiiniä. Nämä autot ovat erityisesti nynneröiden "Blame America first" -tyyppien suosiossa, eikä niitä voi mitenkään suositella amerikkalaisuuteen tutustumisen välineiksi. Kuten nerokas kolumnisti Ann Coulter on todennut, nätit tytötkään eivät tykkää liberaaleista, koska heidän pikkuruisissa hybrideissään köröttely ei ole yhtään kivaa. Sitä paitsi liberaalipojat eivät uskalla edes tehdä aloitetta ilman YK:n turvallisuusneuvoston lupaa. [Toyota Prius vm. 2005]

Olipa USA:ssa sitten vuokraamassa tai ostamassa autoa, valinta kallistuu nautinnon maksimoimiseksi ensi sijassa SUV:hen. Nyrkkisääntö on yksinkertainen:

• small = wimpo = evil
  
• big = patriotic = good.

Suositeltavia SUV-malleja ovat muun muassa Cadillac Escalade, GMC Denali ja Lincoln Navigator. Mikäli ison SUV:n hankkiminen ei jostain syystä ole mahdollista, kannattaa ennemmin siirtyä tutkimaan isoja henkilöautoja kuin tyytyä pikkuruiseen nyhverö-SUV:hen. (Huom! Hinta ei voi olla esteenä, sillä Reagan todisti, että budjettivajeilla ei ole merkitystä. Toisin sanoen esimerkiksi bensalaskujen maksamiseen voi käyttää luottokorttia.)

Myös isoissa henkilöautoissa tyylipuhtaat amerikkalaiset piirteet ovat tärkeitä. Keskeisiä kriteerejä ovat lullaavan pehmeä jousitus, massiivinen jalkatila sekä kolmen matkustajan etupenkki. Suuri on valttia henkilöautoissakin, joten V8-moottori on ehdoton välttämättömyys. Henkilöautojen sarjassa hyviä pappamaisia vaihtoehtoja ovat esimerkiksi Buick LeSabre ja Mercury Grand Marquis. Ylellistä Lincoln Town Caria en suosittele yksityisautoiluun, ellei välttämättä halua että ihmiset luulevat autoa limusiinitaksiksi ja pyrkivät kyytiin kadunkulmissa.

Kun auto on hankittu, on aika siirtyä tien päälle. Ajaminen on Yhdysvalloissa erittäin helppoa. Suurin osa autoista on varustettu automaattivaihteistolla ja vakionopeuden säätimellä, joten moottoritiellä kuljettajan ei tarvitse kuin muistaa kääntää rattia mutkissa. Auton keskikonsolissa oleva mukiteline on tarkoitettu käytettäväksi, ts. amerikkalaiseen ajoelämykseen kuuluvat olennaisena osana syöminen ja juominen. Ruoan ja juoman riittävyydestä pitävät huolen maanteiden varsille levittäytyneet pikaruokaketjut.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että viinakset eivät kuulu autoiluun. Rattijuopumuksesta saa tavallisesti huomattavasti ankaramman rangaistuksen kuin Suomessa. Monissa osavaltioissa rattijuopumustuomioon riittää pelkästään se, että auton matkustamossa on avattu pullo alkoholia. Olut- ja viinapullojen oikea paikka on siksi auton peräkontissa. Pikaruokapakkausten ja muun roskan heittämisestä auton ikkunasta maantielle saattaa myös saada useamman sadan dollarin sakot.

Toinen huomionarvoinen asia on riski joutua haastetuksi oikeuteen. Jos joku joutuu sairaalaan tai kuolee ajovirheesi seurauksena, voit saada satoihin tuhansiin dollareihin nousevan vahingonkorvausvaateen. Vakuutusmaksut ovat sen vuoksi väärä paikka säästää rahaa; on parempi hankkia kunnollinen vakuutus kuin joutua elinikäiseen velkavankeuteen vahingon tapahduttua.

Auton käytössä ei tarvitse ujostella. Lyhytkin matka kannattaa aina tehdä autolla. Esimerkiksi maanteiden varsilla sijaitsevissa ostos-, ravintola-, bensa-asema- ja motellihelveteissä matka kadun toiselle puolelle taittuu parhaiten omalla autolla. Usein muunlainen siirtyminen ei olisi edes mahdollista, sillä jalkakäytäviä ei välttämättä ole lainkaan olemassa, suojateistä nyt puhumattakaan. Kahdeksankaistaisen maantien ylittäminen juoksemalla ei ole suositeltavaa toimintaa etenkään, jos sairausvakuutus ei ole kunnossa.

Kaiken kaikkiaan auto tuo ulottuville amerikkalaisen kulttuurin muut suursaavutukset tavalla, josta joukkoliikenteellä tai kävellen liikkuessa voi ainoastaan unelmoida. Vain huraus moottoritietä, niin olet syömässä illallistasi Applebee's-ravintolassa, nauttimassa kahvisi Starbucksissa tai ostamassa pilkkahintaisia vaatteita outlet mallissa.

Kirjoitussarjan seuraavassa osassa perehdymme motelleihin, tuohon korkeimpaan asumisen muotoon mitä ihmiskunta on tähän mennessä kehittänyt.

Lisätty kello 10:08 ET | Permalink