Politiikan vaihtoehdot

Psycho-historioitsija Juha Siltala kohosi 90-luvulla hiljaisesta tutkijankammiostaan suosituksi tv-vieraaksi ja julkisalan stressaantuneiden toimihenkilöiden järjestämien kissanristiäisten kunniapuhujaksi. Siltalan sanoma oli mannaa rakennemuutoksen kourissa kärvistelevälle suomalaiselle työkansalle: perusturvallisuuden häviäminen, epävarmuuden lisääntyminen ja työtahdin kiristyminen johtavat väistämättä pienen ihmisen rikkoutumiseen. Hänestä tuli nopeasti hyvinvointivaltion purkamista vastustava lonely rider, joka kävi pelottomasti taistoon Jari Sarasvuon kaltaisia ilkeitä ja ahdistavia markkinatalouspappeja vastaan.

Siltala on jälleen äänessä. Pari päivää sitten Hesarissa julkaistussa lehtijutussa [maksullinen artikkeli] hän arvostelee suomalaisia poliitikkoja virheellisestä vaihtoehdottomuudesta:

Kun Suomessa eliitti esittää näkemyksensä toivottavasta kehityksestä, se ei koskaan puhu vapaista vaihtoehdoista vaan ainoasta ratkaisusta, joka on välttämätön. Aina on meneillään jokin "kriisi" tai "rakennemuutos", joka juuri nyt vaatii kansalaisia kiristämään vyötään yhteiseksi hyväksi. Tällä tavalla politiikka lakkaa olemasta aloitteellista toimintaa, jossa voidaan tehdä arvovalintoja. Se muuttuu reagoimiseksi pakkoihin.

Siltalan mukaan teknis-taloudellisen ammattislangin käyttäminen saa poliitikot näyttämään asiantuntijoilta, tieteellisen totuuden haltijoilta. Ja tämä absoluuttinen totuus tietysti pakottaa poliitikon toimimaan -- ilman vaihtoehtoja.

Juttu ei suoranaisesti kerro, mitä mieltä Siltala on suomalaisen yhteiskunnan nykymenosta. Jotain voinee kuitenkin päätellä siitä, että hän ei esimerkiksi pidä siitä tavasta, jolla Suomessa tarkastellaan Yhdysvaltojen talouslukuja. "Yhdysvaltain tuottavuutta" (=työn tuottavuutta Yhdysvalloissa?) tarkasteltaessa "-- ei katsota, että se on saavutettu laittamalla enemmän ihmistyötä samojen tavaroiden valmistamiseen: pidentämällä päivää ja polkemalla palkkoja." Lisäksi Siltalaa sapettaa se tapa, jolla kiirettä, sairastavuutta ja väsymystä koskevia tilastoja ei osata yhdistää osaksi suurempaa kuviota.

Olen Siltalan kanssa samaa mieltä politiikan vaihtoehdoista. Aina on olemassa jokin vaihtoehto. Kokonaan toinen asia on, ovatko kaikki vaihtoehdot yhtä hyviä. Ceausescun Romanian vaihtoehto oli maksaa koko valtionvelka pois ja näännyttää kansalaiset samalla nälkään. Pohjois-Korea taas valitsi suuren Kim Jong Ilin johdolla eristäytyä kokonaan ulkomaailmasta ja rakentaa ydinaseen. Kyllä Härmän tasaiselle menolle riittää luovia vaihtoehtoja.

Mutta mikä olisi Siltalan vaihtoehto? Hänen aiemmasta toiminnastaan on käynyt ilmeiseksi, että hänen mielestään kansalaisten työtaakkaa ei saa lisätä, hyvinvointipalveluista ei saa tinkiä ja että kilpailuttaminen ja yksityistäminen on suoraan saatanasta. Yhteistä hyvää täytyisi jatkossa olla pikemminkin enemmän kuin vähemmän.

Kuulostaa hauskalta. Siltala ei kuitenkaan yleensä kerro, miten tuo kaikki on toteutettavissa. Sosialidemokraattien tavoin hän näyttää uskovan vakaasti, että valtion kassa on loputon runsaudensarvi, johon rahat ilmestyvät ilman, että kukaan rasittaa herkkää minäänsä työnteolla.

Näin ei tietenkään reaalitodellisuudessa ole. Jotta olisi jotain jaettavaa, on ensin tuotettava jotakin. Pitkällä aikavälillä tuottavuuden kasvu on ainoa tapa nostaa elintasoa. Se voi tapahtua työaikaa pidentämällä, mutta myös luomalla uusia, tehokkaampia toimintatapoja tai ottamalla käyttöön uusia koneita. Yhdysvalloissa tuottavuus ei 1990-luvulla todellakaan kasvanut ensisijaisesti "pidentämällä päivää ja polkemalla palkkoja", vaan nimenomaan uuden teknologian ansiosta.

Suomi joutuu lähivuosikymmeninä ainakin kahden massiivisen haasteen eteen. Ensinnäkin väestö ikääntyy ja veronmaksajat vähenevät. Nykyisen kaltaisen hyvinvointivaltion ylläpitäminen on mahdoton yhtälö, ellei väestön huoltosuhdetta kyetä muuttamaan joko harjoittamalla määrätietoista siirtolaispolitiikkaa tai luomalla äkillisesti Suomeen suurperhekulttuuria. Väestön vanhetessa maasta tulee katoamaan myös elinvoima: kuka Suomessa tekee innovaatioita, kehittää taloutta ja luo uutta, jos väestöstä puolet on yli 50-vuotiaita?

Toiseksi kansainvälisen kaupan vapautuminen ja globalisaatio ovat tosiasioita jo nyt. Ne ovat olemassa Suomesta ja suomalaisista riippumatta. Suomalaisten vallassa on päättää, haluavatko he osallistua rajojen madaltamiseen ja vapaakauppaan vaiko eivät. Globalisaatio on tietenkin tuonut mukanaan monia ongelmia, mutta kaikkein heikoimmin maailmantaloudessa ovat menestyneet maat, jotka ovat innokkaimmin vastustaneet sitä. Missään ei mene taloudellisesti yhtä huonosti kuin maissa, jotka ovat valinneet kasata suojakseen korkeita tullimuureja ja muita kaupan esteitä.

Suomalaisilla todella on valittavanaan erilaisia vaihtoehtoja, mutta kaikki vaihtoehdot eivät ole hyviä. On oikeasti uskallettava miettiä sitä, mitä hyvinvointivaltiolle tapahtuu, paljonko Suomeen otetaan vuodessa siirtolaisia ja millaisin kriteerein, millaisia reformeja työelämään ja verotukseen tarvitaan ja miten avoin Suomen talouden pitäisi olla. Selvästi huonoin vaihtoehto on pistää päänsä pensaaseen ja kieltäytyä näkemästä reaalitodellisuutta -- kuvitella, että me voimme elää ikuisesti omaa terapeuttista unelmaamme välittämättä siitä, mitä ympärillämme tapahtuu.

Lisätty kello 23:58 ET | Permalink

 
Vaalikoneen kertomaa

Hesari on jälleen avannut vaalikoneensa. Perussuomalaisten Tony Halme on näemmä sitä mieltä, että kunnan tulisi houkutella maahanmuuttajia niille aloille, joilla on työvoimapulaa. Mielenkiintoista.

Kukas Suomessa nyt edustaa sitä pientä ihmistä, jonka vaimon, äidin ja tyttären paha neekerisetä raiskaa vietyään ensin suomalaisten työpaikat? Näin se valta korruptoi populistisimmankin kansanedustajan...

Edit: Näköjään ainakin saman puolueen ehdokas numero 378, ravintolatyöntekijä Tommi Ojala. Hän vastustaa ulkomaanpelletyövoiman houkuttelemista perustellen kantaansa näin loogisesti:

Ei missään tapauksessa. Helsingin on itse koulutettava henkilöt tarvitsemilleen aloille. Työttömiä on aivan liikaa. Ei pidä ottaa ulkopuolisia edes muista kunnista. Työvoimatoimistokin on toimimaton organisaatio, jonka tärkein tehtävä on näyttää hyvältä, polttaa rahaa ja työllistää omat työntekijänsä. Järjestelmää on muutettava. Kalliit kurssitukset eivät oikeasti hyödytä juuri ketään. (Kursiivi minun)

Hip hei, nyt kaikki äänestämään!

Lisätty kello 17:48 ET | Permalink

 
junttila.fi

Päivän makeimmat naurut kirvoitti kokoomuskakaroiden ideoima Punikkilan kunta www-sivustoineen. Punikkila on vasemmistovihreä hyvinvointiyhteiskunta, joka on omaa mahdottomuuttaan muuttunut pahoinvointiyhteiskunnaksi. Vastakohtana on Porvarlahti, porvarillisesti johdettu onnela, jossa linnut laulavat ja kaikki on hyvin. [Via Lovelacen testi]

Amerikkalaisesta näkökulmasta Punikkila muistuttaa hämmästyttävästi Suomea. Suomes... anteeksi Punikkilassa kaikki ovat koko ajan työttöminä -- paitsi tietysti ne, jotka kunta työllistää kaikkien tappioksi johonkin älyttömään ajanhaaskaukseen. Alkoholismi ja yhteiskunnan tukema syrjäytyminen rehottavat. Kunta tarjoaa runsaasti palveluja: löytyy terveydenhuoltoa, laajakaistayhteyttä ja vuokra-asuntoa. Mikään ei vain toimi, koska kunnalla ei ole tarpeeksi resursseja kustantamaan tehotonta palvelutuotantoa. Puhelinyhtiön kaikki työntekijät on valittu puoluepoliittisin perustein. Autoilijalla on yksiselitteisen kurjaa.

Mutta kokoomuslainen Porvarlahti ei muistuta Suomea yhtään vähempää. Kaikki on perisuomalaiseen tapaan nimetty suuren mualiman kielellä: Porvarlahdessa ei ole yrityskeskusta, vaan Business Center, ja paikkakunnan (ainoan?? Mitäs ihmeen kapitalismia tämä on?) ravintolan nimi on West Wing. Päiväsaikaan ravintolassa tarjoillaan väärin kirjoitettua "a'la carte" -lounasta kansainväliseen "cross kitchen -henkeen", joka meni muualla maailmassa pois muodista noin 10 vuotta sitten. Toisin kuin presidentti Bushin hallitsemassa länsisiivessä, Porvarlahden West Wingissä viina virtaa niin kauan kuin juojia riittää -- aivan kuten jokaisen itseään miehenä pitävän suomalaisen unelmassa kuuluu. Myös ruokakaupasta irtoavat niin viinit kuin väkevätkin. Huvittava yksityiskohta Porvarlahdessa ovat turistit, jotka ovat saapuneet paikalle "lukuisien uusien ulkomaalaisten yritysten houkuttelemina". Jaa katsomaan mitä? Motorolan suomalaista alihankkijaa vai?

Porvarlahti ei vaikuta oikein uskottavalta paikalta: viinaa ja röökiä saa kiskoa ympäri vuorokauden joka paikassa, mutta alkoholisteja ei näy missään. Kyllä varmaan juu. New Yorkissa tupakointi on ravintoloissa yksiselitteisesti kielletty, viinaksia julkisella paikalla nauttiva pidätetään ja rattijuoppo heitetään vankilaan. Piste. Pubissa pystyy hengittämään ja kadulla saa kävellä rauhassa toisin kuin Porvarlahdessa, missä kauppat. yo. Willebrandt kusee joka viikonloppu porttikonkiini ja humalainen Matti Merkonomi uhkaa väkivallalla, ellen välittömästi anna hänelle savukkeita.

Porvarlahden loistava yksityinen terveydenhuolto on niinikään utopiaa. Yksityinen terveydenhoito toimii Suomessa erinomaisesti tasan niin kauan kuin sen rinnalla on olemassa julkinen terveydenhoitojärjestelmä, joka ottaa vastaan valtaosan potilaista ja hoitaa käytännössä kaikki hankalat tapaukset. Kyllä siinä tilanteessa kelpaa korjauttaa peräpukamansa ruuhkattomassa yksityissairaalassa. Toista olisi, jos yksityissektori pistettäisiin vastaamaan kaikesta.

Ja sitten se porvarin suurin toiveiden täyttymys: A-U-T-O. Parkkihalli on herättänyt Porvarlahden keskustan kävelykadun eloon, ja kaupunkiin pääsee kätevästi leveää ja turvallista moottoritietä pitkin. Hyvät porvarit, sallikaa minun nauraa. Auto voi olla monella tapaa ihan kiva, mutta keskustaa autolla liikkuminen ei kyllä herätä henkiin. Sori vaan.

En myöskään ymmärrä, mitä Porvarlahdessa tehdään metrolla. Kuka sillä ajaisi, kun omalla autolla pääsee joka paikkaan niin kätevästi? Suomessa on sitä paitsi olemassa jo ihan oikeakin Kokoomuksen hallitsema porvarlahti: Espoo, joka vastustaa metron rakentamista henkeen ja vereen.

Lyhyesti sanoen en välittäisi asua Punikkilassa sen enempää kuin Porvarlahdessakaan. Lohdutonta ajatella, että ne edustavat oikeasti aika hyvin kahden suomalaisen pääpuolueen tarjoamaa yhteiskuntamallia. Vain keskustalainen agraarifasimivisio puuttuu. Siinä kaikki suomalaiset maksavat selkä vääränä veroja, jotta Torniossa voitaisiin viljellä papaijaa ympäri vuoden kasvihuoneessa ja sen jälkeen dumpata se tukiaisten avulla alihintaan maailmanmarkkinoille köyhdyttämään kehitysmaita. Onneksi en saa äänestää kunnallisvaaleissa.

Pitäkää lahtenne, porvarit. Minä valitsen urheiden kotimaan.

Lisätty kello 22:28 ET | Permalink

 
Olen hyvä ihminen

Eilinen päiväretkeni Peekskilliin sujui kaiken jännittämisen jälkeen mainiosti. Peekskill sijaitsee Hudson-joen poukaman reunalla, metsäisen vuoren rinteessä. Harmi etten ottanut mukaani kameraa, sillä paikka on todella kaunis. Näkymät muistuttavat hieman Reininmaata Saksassa tai Douron jokilaaksoa Pohjois-Portugalissa.

Autokoulunopettaja oli Toyotoineen vastassa Peekskillin rautatieasemalla. Ensin luulin kuusikymppistä opettajaa latinoksi, mutta myöhemmin kävi ilmi, että hän onkin portugalilainen. Mies oli työskennellyt kolmekymmentä vuotta IBM:llä ja muuttanut sitten eläkkeelle jäätyään USA:han perheensä luokse. Autokoulussa hän ilmeisesti opetti ansaitakseen vähän taskurahaa.

Opettaja tunsi Peekskillin testiradan kuin omat taskunsa. Ennen ajokoetta hän selvitti juurta jaksaen testin kompastuskivet sekä sikäläisten DMV-tarkastajien tavanomaiset metkut. Autokoulunopettaja kertoi myös, että hän on työvuorossa olevan tarkastajan naapuri ja että hän tuo tarkastajalle silloin tällöin portugalilaisia viinejä. Jätän lukijan oman arvion varaan, onko tällaisessa tapauksessa kyse lahjonnasta vaiko ei...

Itse ajokoe sujui varsin hyvin. Testipaikalla oli huomattavasti vilkkaampi liikenne kuin Red Hookissa, missä onnistuin viime viikolla munaamaan ajokokeeni. Tämäkään tarkastaja ei ollut mikään suulas vitsiniekka, mutta ainakin hän oli asiallinen. Viimeviikkoisen tarkastajan kiljumisesta ja sadattelusta ei ollut tietoakaan.

Koe kesti ainoastaan viitisen minuuttia: muutama käännös, parit liikennevalot, taskupysäköinti ja three-point turn. Sain jälleen 15 virhepistettä auton ylimääräisestä vemputtamisesta taskupysäköinnin yhteydessä sekä liian voimakkaasta jarrujen käytöstä liikenteessä. Arvostelu oli selkeästi tiukempi kuin suomalaisessa ajokokeessa, sillä kyseessä ei todellakaan ollut mikään paniikkijarrutus. Itse asiassa en edes osaa sanoa, missä vaiheessa jarrutin liian voimakkaasti.

Yhtä kaikki, läpi meni. Parin viikon kuluttua postiluukusta pitäisi kolahtaa uunituore amerikkalainen ajokortti. Nyt vain se nimenmuutos vireille ja hampaiden valkaisu, niin olen täysin amerikkalainen.

Lisätty kello 13:07 ET | Permalink

 
Nuo yksikätiset rosvot

Näin vaalien lähestyessä lienee paikallaan kiinnittää huomiota erilaisiin äänestysjärjestelmiin. Yhdysvalloissa tästäkin asiasta päättäminen on hajautettu aika lailla paikalliselle tasolle, joten vaaleissa käytettävät äänestyslaitteet vaihtelevat osavaltioittain ja jopa piirikunnittain.

Viime presidentinvaalien äänestysfiasko Floridassa on edelleen tuoreessa muistissa. Uutiskuvat, joissa ääntenlaskijat tihrustavat epätoivoisesti pahvikortteja yrittäen päätellä, onko niissä reikä vaiko ei, vainoavat kansalaisia yhä. Vahingosta viisastuneena kongressi sääti vuonna 2002 uuden lain, Help America Vote Actin, jolla osoitettiin 3,8 miljardia dollaria äänestyskoneiden uusimiseen. Monet osavaltiot tarttuivat tarjoukseen ja vaihtoivat vanhat laitteensa uusiin, kosketusnäytöllä varustettuihin vempeleisiin. Tulevissa presidentinvaaleissa jo noin kolmannes äänestäjistä tulee käyttämään uusia kosketusnäyttölaitteita. Reikäkorttimenetelmällä äänestävien määrä tulee vastaavasti putoamaan edellisten presidentinvaalien 26 %:sta 12 %:iin.

Kosketusnäytöllä varustetut äänestyskoneet ovat kuitenkin herättäneet uusia kysymyksiä. Esimerkiksi Indianassa toimitetuissa vaaleissa uudet koneet pillastuivat niin, että 5.352 äänestäjää onnistui antamaan koneilla yhteensä 144.000 ääntä.

Uusien laitteiden suurin puute on se, että tietokonepohjaisilla äänestyskoneilla annettuja ääniä ei voida laskea uudelleen. Ongelmaa on pyritty korjaamaan lisäämällä laitteisiin lasin taakse sijoitettava printteri, joka tulostaa äänestäjän kosketusnäytöllä tekemän valinnan paperille. Äänestäjä näkee paperilta oman valintansa ja painaa hyväksymisnappia, minkä jälkeen printti putoaa uurnaan. Paperitulostimien lisäämisessä on kuitenkin omat tekniset ongelmansa, eikä suurinta osaa uusista äänestyslaitteista ennätetä varustaa paperijärjestelmällä ainakaan ennen marraskuun vaaleja.

New Yorkin osavaltiossa on käytössä edelleen lever-nimellä kutsuttu äänestyskone, joka on siis eri asia kuin Floridan pahamaineinen reikäkorttilaite. Minulla ei ole hajuakaan, millaiselle medialle leverit tallentavat äänestäjien tekemät valinnat, mutta ainakin niissä on paljon vipuja ja iso punainen kampi. Leverit olivat vielä 1980-luvun alussa ylivoimaisesti suosituin äänestyslaite Yhdysvalloissa, mutta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana sen suosio on hiipunut optisten äänestyslaitteiden ja kosketusnäyttökoneiden yleistyessä. Nykyään leveriä käytetään New Yorkin lisäksi laajemmin vain Connecticutissa, Virginiassa ja Louisianassa.

New Yorkin kaupungin vaalilautakunnan www-sivuilta löytyy tahattoman koominen opetusvideo Using the Voting Machine [MPEG, 19 MB]. Siinä yksityisetsivä Marita Jurvan näköinen nainen kertoo tupakan ja bourbonin karhentamalla äänellään, missä järjestyksessä talon kokoisen laitteen eri vipuja ja nappeja painellaan.

Videon nähtyään ei tarvitse enää ihmetellä, miksi äänestysprosentti jää tavallisesti noin 50:een...

Lisätty kello 10:26 ET | Permalink

 
Great Balls of Fire

Vietin eilen sykähdyttävän puolituntisen naisten muotiliikkeen miehille suunnatussa pitkästymishuoneessa. Vieressäni istui kokoomuskakaran näköinen nuorimies, joka tappoi aikaa käymällä tyhjänpäiväistä puhelinkeskustelua kamunsa kanssa. Herra oli ilmeisesti ollut kauppareissulla jo hyvän aikaa, sillä hän ei jaksanut enää edes vilkaista tyttöystäväänsä, joka mutristeli päättämättömänä huuliaan yllään iltapukuehdokas numero 142. Mies, kännykkäänsä:

"Dude, that's sweet. I love that story. I'm all fired up for you."

Fired up?? Vilkaisin epäuskoisena miehen jalassa olevia Prada-lenkkareita. Ei savua.

Dude, milloinkohan minä opin puhumaan englantia paikalliseen tapaan?

Lisätty kello 14:54 ET | Permalink

 
Olen huono ihminen

Jos oletetaan, että tietty osa väestöstä soveltuisi luontaisilta taipumuksiltaan parhaiten tuhoamisleirin työntekijöiksi, niin mihin nämä henkilöt sijoittuvat työelämässä sellaisissa maissa, joissa ei ole tuhoamisleirejä? Suomen osalta en ole aivan varma vastauksesta, mutta USA:ssa he hakeutuvat selvästi DMV:n eli Department of Motor Vehiclesin palvelukseen.

DMV on siitä ikävä virasto, että sen välttäminen on vaikeaa. Se huolehtii paitsi autojen rekisteröimisestä, myös ajokorttien ja tavallisten (autottomien ihmisten) henkilöllisyystodistusten myöntämisestä. Ilman henkilöllisyyspapereita eläminen taas ei oikein onnistu, koska kyseisen dokumentin numeroa tarvitaan usein mm. pankkitilin tai kännykkälinjan avaamiseen.

Havaintojeni mukaan DMV-työntekijän keskeinen pyrkimys on päästä tylyttämään joka ikistä asiakasta. Melko realistisen käsityksen saa Simpsons-sarjasta, jossa Margen kaksossisaret Patty ja Selma työskentelevät DMV:ssä. Viimeksi virastossa asioidessani edessäni ollut nainen marssitettiin takaisin kotiin, koska hänellä ei ollut riittävästi henkilöllisyystodistuksia mukana. (Kyllä, niitä tarvitaan monta: katso täältä.) Minulle virkailija huusi, koska seisoin metrin verran lattiassa olevan imaginaarisen viivan väärällä puolella. Takanani ollut mies passitettiin ulos, koska hän olisi halunnut käyttää asioimiseensa tulkkia (joka hänellä oli mukana). Tämä siis tapahtuu tiskillä, jolle jonottaminen kestää pahimmassa tapauksessa toista tuntia.

Eilen pääsin kokemaan aitoa DMV-tunnelmaa ulkotiloissa. Kyseessä oli ajokortin hankkimisprosessin viimeinen askel, 10-15 minuuttia kestävä ajokoe Brooklynin Red Hookissa. Helppo nakki, ajattelin: läpäisin suomalaisen ajokokeen ensimmäisellä yrittämällä 18-vuotiaana ja olen sen jälkeen ajanut 15 vuotta ilman yhtään onnettomuutta tai sakkolappua.

Odotettuani kokeen alkua tunnin ja kaksikymmentä minuuttia äkäisen oloinen, neljissäkymmenissä oleva tarkastaja numero 701 hyppäsi lopulta autoon. Olin päässyt metrin päähän tien reunasta, kun mies alkoi huutaa kuin pistetty sika, että 50 metrin päässä takana oleva, kävelyvauhtia kulkeva rekka oli "waaayyy tooo clooose". Yhtenäistä valitusta jatkui seuraavat viisi minuuttia, minkä jälkeen koe oli ohi.

Ja tulos?

Leaving curb: Uses mirror only/fails to check blind spot
Fails to yield right-of-way traffic to: Other
Poor judgment in traffic
When changing lanes, fails to: Observe
When changing lanes, fails to: Use caution
Fails to anticipate potential hazards
Accidents: (none)
Serious violations: Fails to yield to traffic x 2
Total points: 50
DOES NOT MEET STANDARD FOR LICENSURE
PLEASE SCHEDULE A NEW TEST
1-518-486-6639

Okei, olisi pitänyt ajaa huolellisemmin, mutta 50 virhepistettä (30 riittää reputtamiseen) 5 minuutissa?? Come on! Tarkastajan kuvaus ajamisestani kuulosti siltä kuin tuottaisin auton ratissa välitöntä kuolemanvaaraa ympäristölleni, mitä teoriaa taas 15 vuoden ajohistoriani ei oikein puolla. No, oma vika. Sen siitä saa kun suhtautuu ylimielisesti "helppoon" ajokokeeseen.

Eipä sitten muuta kuin varaamaan uusi testiaika. Mukanani ollut autokoulun tyyppi sanoi, että Red Hookin tarkastajat ovat hankalia ihmisiä, ja testirata on siksi vähän huonossa maineessa. Enpä ihmettele enää, miksi ajokokeeseen oli siellä kaikkein lyhin jono. Normaalisti jonotusajat ajokokeisiin ovat New Yorkin ympäristössä 4-8 viikon luokkaa, mutta onnistuin varaamaan testiajan ensi viikolle 90 kilometrin päässä sijaitsevaan Peekskilliin. Nyt pitäisi vain saada jostain auto koetta varten. Argh.

Päivitys: Sain auton Peekskillin lähellä sijaitsevasta autokoulusta. Puhelimessa ollut mies puhui täydellistä englantia. Peekskillin rata on kuulemma "not too bad". Fantastic.

Lisätty kello 11:30 ET | Permalink

 
Räjäyttäkää HKL

Tänään on näköjään se päivä, jolloin Helsingin kaupunginvaltuusto päättää siitä, yhdistetäänkö kaupungin liikennelaitos samaan osakeyhtiöön yhdessä Suomen Turistiauton kanssa. Socialistit ja kommunistit pelkäävät nyt sitä, että toiminta myydään yhtiöittämisen jälkeen kokonaan yksityisille. Se kun kuulemma laskisi palvelun tasoa.

Peter Elk kysyy: Minkä ihmeen "palvelun"?

En usko, että kovin moni helsinkiläinen on koskaan pitänyt kaupungin liikennelaitosta minään malliesimerkkinä loistavasta palvelutasosta. Jo vanha HKL-vitsi kertoo totuuden: Iloinen matkustaja astuu sisään HKL:n bussiin ja tervehtii reippaasti kuljettajaa: "Huomenta!" Kuljettaja kääntää hämmästyneenä päätään ja ärähtää hampaidensa välistä: "Vittuiletsä?!"

Asuin kolme ja puoli vuotta Lauttasaaressa paikassa, jossa saatoin päivittäin valita, käytänkö HKL:n bussilinjaa vaiko kauhean yksityistämiskohtalon kokeneita Espoon busseja. Valinta ei ollut vaikea: Espoon bussit olivat uusia, siistejä, ja niiden kuljettajat tervehtivät matkustajia näiden astuessa sisään. HKL:n bussit taas olivat likaisia, täynnä töherryksiä ja roskia. Kuljettajat karjuivat matkustajille ja jättivät toisinaan mm. ihmisiä lastenvaunujen kanssa pysäkeille, kun ei oikein huvittanut pysähtyä.

Jos Espoon bussit ovat esimerkki palvelutason "laskusta", pyydän nöyrimmin kaupunginvaltuustoa armahtamaan helsinkiläisiä ja yksityistämään koko bussiliikenteen heti. Jos siinä rytäkässä muutama HKL:läinen sadisti karsiintuu ulos työpaikastaan, niin sen parempi.

Lopuksi todettakoon, että New Yorkin kaupunki on edelleen communist ja pyörittää itse omaa bussiliikennettään. Amerikkalaiset eivät kuitenkaan luontaisesti ole samanlaisia ihmisvihaajia kuin suomalaiset, joten jopa julkisen liikenteen palvelun taso on vähintäänkin siedettävä.

Lisätty kello 10:01 ET | Permalink

 
Uusin mielipidemittaus

Tilastojen ja historiallisen nippelitiedon kääntäminen, vääntäminen ja tulkinta kuuluu olennaisena osana amerikkalaisiin vaaleihin. Tutkiskelun kohteena ei ole pelkästään se, kuinka usein haastaja on voittanut istuvan presidentin vaaleissa tai missä määrin Wyomingin naispuolinen nigerialaisväestö kannattaa George Bushia. Lisäksi halutaan tilastotietoja siitä, voiko kalju ylipäätään päästä presidentiksi ja minkä korkuinen ääni parhaiten miellyttää äänestäjiä.

Erityisesti amerikkalaiset rakastavat historiallista vertailua. Tätä tärkeää tehtävää varten maassa on kokonainen presidential historianeiksi kutsuttu ammattikunta. Joka ikiseen vaalistudioon raahataan vähintään kerran viikossa kiiluvasilmäinen tyyppi, joka innostuu suunniltaan kertoessaan, että edellisen kerran presidentin vaimolla oli puoluekokouksessa punainen leninki, kun Benjamin Harrisonista tehtiin republikaanien presidenttiehdokasta vuonna 1888 tai että viimeisin presidentti, joka ajoi Dodge-merkkisellä autolla ojaan oli Dwight Eisenhower.

Eilisen New York Timesin op-ed -sivulla oli tv-käsikirjoittaja/näytelmäkirjailija Lee Kalcheimin mainio luettelo uusimmista tutkimustuloksista. Päätelkää itse, onko kyseessä vitsi vai:

• 40 percent of parents who dislike 30 percent of their children prefer George W. Bush.
  
  
• 60 percent of households that fly flags think America can do no wrong 26 percent of the time.
  
  
• 70 percent of women who think Mr. Bush is more likeable than their husbands prefer John Kerry.
  
  
• 52 percent of people with wall-to-wall carpeting dislike Mr. Bush's plan for redecorating Iraq.
  
  
• 98 percent of people who are hearing-impaired like 50 percent of what they hear from Mr. Bush.
  
  
• 100 percent of Spanish-American War veterans are dead.
  
  
• 98 percent of World War I veterans can't remember the name of either candidate. Both prefer Coolidge.
  
  
• 43 percent of women think Mr. Bush has more presidential hair. 26 percent think John Edwards has more vice presidential hair. 47 percent think Mr. Edwards has more presidential hair and 26 percent think Mr. Kerry has more vice presidential hair. 92 percent think Dick Cheney has no hair. 73 percent think Mr. Bush's hair is irrelevant. 54 percent think Mr. Bush is irrelevant.
  
  
• 76 percent of women think Teresa Heinz Kerry colors her hair. 53 percent of those women would prefer a different color. 42 percent would prefer a different first lady.
  One-half of all Jewish mothers like one-half of Mr. Kerry.
  
  
• 63 percent of single women over 50 think John Kerry is too tall for his own good. 71 percent of divorced women say George Bush would be an ideal ex-husband.
  
  
• Before the Republican convention, 86 percent of the population thought Zell Miller was a professional golfer. After the convention, 92 percent of the population would not like to be in his foursome.
  
  
• 50 percent of the electorate think that polls are misleading, inaccurate and inconclusive. The other 50 percent agree 30 percent of the time with 40 percent of the results.

Lisätty kello 13:11 ET | Permalink

 
Nano nano


Jo kymmenen minuutin kevyt horros tekee ihmeitä työteholle, jos silmät pyrkivät väkisin painumaan kiinni näyttöpäätettä tuijottaessa.

Työskennellessäni aikoinaan yliopistolla otin silloin tällöin unet lyyhistymällä rähmälleni työpöydän ylle. Työtovereiden poissaollessa makasin joskus jopa lattialla. (Hehe, terveisiä Peterille ja Mirkalle; selkänne takana on tapahtunut mitä omituisimpia asioita.) Nykyään kun työskentelen kotoa käsin, voin ottaa unet aina kun huvittaa.

Kaikkia ei valitettavasti ole siunattu työpaikalla, jossa silmien ummistaminen olisi mahdollista edes hetkeksi. Heitä varten Empire State Buildingissa toimii MetroNaps-niminen paikka. Vaatimatonta 14 dollarin korvausta vastaan voit lounastunnilla sulkeutua futuristiseen sähkömunaan, joka herättää sinut 20 minuutin kuluttua hellästi värisemällä. Tämän jälkeen voit siirtyä heräämisasemalle virkistämään itseäsi voiteilla, kasvosuihkeilla ja sitruunantuoksuisilla käsipyyhkeillä. Lisämaksusta munaan tarjoillaan myös kevyttä lounasta: salaatteja, voileipiä tai sushia.

MetroNapsista tulee väkisin mieleen 1970-luvun loppupuolella tv:ssä pyörinyt sitcom-sarja Mork & Mindy, jossa Robin Williams esitti munalla Ork-planeetalta maahan saapunutta Morkia. Hänen tehtävänään oli tutkia maata ja sen asukkaita sekä raportoida havainnoista takaisin kotiplaneetalleen. Toivottavasti MetroNapsin asiakkaat eivät mene haudonnasta samalla tavoin sekaisin kuin Mork, joka kiljui koko ajan hysteerisesti "nano nano".

Lisätty kello 16:25 ET | Permalink

 
Ulos kaapista, mars mars!

Kahden viimeisimmän mielipidemittauksen [Time; Newsweek] mukaan presidentti George Bush on saanut yli kymmenen prosenttiyksikön etumatkan demokraattien ehdokkaaseen John Kerryyn. Demokraattiset punditit yrittävät tietysti selittää asian parhain päin: mittaukset on tehty osittain repujen puoluekokouksen aikana, jolloin Bush-huuma oli ylimmillään.

Vaikka mittaustulosten vähättelijät ovat varmasti ainakin osittain oikeassa, en pitäisi Bushin todellista johtoon siirtymistä minään ihmeenä. John Kerryn kannatusta on nakertanut jo kuukauden verran Swift Boat Veterans For Truth -nimisen poliittisen harrasteseuran mainoskampanja, jonka tarkoituksena on kyseenalaistaa hänen väitetty sankaruutensa Vietnamin sotatantereilla.

New York Timesin mukaan [maksullinen artikkeli] näillä vesiurheiluveteraaneilla ei tosin itselläänkään ole ihan puhtaita jauhoja pussissaan, sillä heidän mudanheittopuuhiensa rahoituksen jäljet johtavat samalle sylttytehtaalle kuin presidentti Bushin vaalikampanjan. Lisäksi osa mainoksissa Kerryä parjaavista veteraaneista ylisti vielä jokunen vuosi saman miehen suuria sankaritekoja. Wiffle waffle?

Kerryn kampanjatoimisto lähti parin viikon epäröinnin jälkeen vastahyökkäykseen. Se on toistuvasti vaatinut Bushia tuomitsemaan veneveteraanien mustamaalauskampanjan. Sitä Bush on kuitenkin vältellyt kuin Osama sianlihaa.

Eipä suoraan sanottuna käy Kerryä sääliksi. Olen nyt yli puoli vuotta joutunut seuraamaan, kuinka hän illasta toiseen patsastelee telkkarissa leikkien suurta sotasankaria sen sijaan, että hän keskittyisi luomaan Bushin hallinnolle todellista vaihtoehtoa. Kaiken naurettavuuden huippu oli Kerryn puhe demokraattien puoluekokouksessa, kun hän heti esiintymisensä aluksi veti kättä lippaan ja mylvi kovaan ääneen: "I'm John Kerry and I'm reporting for duty".

Peter Elkin viesti John Kerrylle on: ryydy hukiis tonnari.

En silti usko, että tappelu sotasankaruudesta aiheuttaa Kerrylle korvaamatonta vahinkoa presidentinvaaleissa. Paljon vaarallisempaa Kerryn kannalta on se, että äänestäjillä ei ole hänestä selkeää mielikuvaa. Bushin kampanjakoneisto on jo alkuvuodesta lähtien yrittänyt leimata Kerryn päättämättömäksi "flipflopperiksi", joka jatkuvasti muuttaa mieltään joka asiassa. Bush tietysti esitetään täydellisenä vastakohtana, Suurena Johtajana, joka seisoo järkähtämättömästi sanojensa takana.

Republikaanien analyysi John Kerrystä ei ole täysin oikea, mutta se on lähellä oikeaa. John Kerry ei muuta mieltään joka asiassa; hän ei ole mitään mieltä mistään. Kerryn ehdokkuuden varmistuttua olen kovasti yrittänyt pitää hänestä, mutta sinnikkäistä ponnistuksistani huolimatta en edelleenkään tiedä, mitä hän edustaa. Kerryn puheet ovat irrallisia reaktioita siihen, mitä hän olettaa ihmisten inhoavan Bushissa. Ei visiota Yhdysvaltojen tulevaisuudesta, ei edes selkeää näkemystä siitä, miten olisi pitänyt toimia Irakin suhteen.

Ongelman taustalla on se, että Kerryllä ei ole mitään arvomaailmaa, johon hänen mielipiteensä voisivat perustua ja joka tekisi hänestä uskottavan johtajan. Bushilla on. Vikana on vain se, että Bushin arvot ovat niitä "vääriä" arvoja, joita minä ja miljoonat muut eivät halua kannattaa. Kerry ei tarjoa vaihtoehtoa Bushin politiikalle, hän tarjoaa ainoastaan vaihtoehdon Bushin henkilölle. En ole aivan varma, riittääkö se vaalien voittamiseen marraskuussa. Jos vastassa olisi kuka muu hyvänsä kuin Bush, Kerry olisi selvä häviäjä.

Itse asiassa ongelma ei rajoitu pelkästään Kerryyn, vaan se koskee demokraattista puoluetta myös laajemmin. Siinä missä demokraatit keskittyvät aina miettimään vain sitä, miten seuraavat käsillä olevat vaalit voidaan voittaa, republikaanit ovat jo 60-luvun lopulta lähtien määrätietoisesti rakentaneet konservatiivista liikettä. He tietävät mihin he uskovat, he sanovat sen ääneen, ja jos et ole heidän kanssaan samaa mieltä, well, that's just too bad. Demokraatit sen sijaan yrittävät miellyttää kaikkia -- tai pikemminkin he yrittävät olla ärsyttämättä ketään. Se tekee heidän politiikastaan epäselvää, munatonta höttöä.

Demokraattien olisi korkea aika katsoa itseään peiliin ja miettiä tosissaan sitä, mikä heidän ideologiansa oikeastaan on. Heidän pitäisi uskoa omaan asiaansa ja myös seistä häpeämättä oman aatteensa takana. Heidän ajatuksensa eivät ehkä miellyttäisi kaikkia, mutta ainakin ne antaisivat kuvan sellaisesta moraalisesta selkärangasta, jota puolueen valtavirran edustajilla ei tällä hetkellä yksinkertaisesti ole.

Lisätty kello 23:41 ET | Permalink

 
Preeriarotan seikkailuja, osa 2

...jatkoa

Oklahoman toiseksi suurin kaupunki Tulsa sijaitsee noin 170 kilometriä Oklahoma Citystä koilliseen. Välittömästi kaupungin luoteispuolella avautuu osage-intiaanien reservaatti, joka on pinta-alaltaan osavaltion suurin ja ulottuu pohjoisessa aina Kansasin rajalle saakka. Nykyisin osaget saavat tuloja mm. kasinoistaan, joista Million Dollar Elm sijaitsee Sand Springsissä Tulsan ulkopuolella. Kasino näytti kukkulan rinteessä sijaitsevalta yksinäiseltä aaltopeltihallilta, mutta sisällä oli kyllä täysin vegasmainen tunnelma vilkkuvine ja kilisevine peliautomaatteineen. Oma vierailumme kasinossa rajoittui wc-käyntiin, sillä pelaaminen olisi edellyttänyt rekisteröitymistä ja player's cardin hankkimista.

Tulsa on tunnettu komeista art deco -rakennuksistaan. Samaan aikaan kun Oklahoman maaseudun farmarit näkivät 1920- ja 1930-luvulla nälkää, Tulsassa elettiin suurta öljy- ja kiinteistöbuumia. Liikeyritykset rakensivat kilpaa toinen toistaan komeampia rakennuksia kasvavaan ja kehittyvään kaupunkiin. Monet rakennukset seisovat edelleen paikoillaan Tulsan keskustassa. Mutta muuten keskusta on kuollut: keskellä arkipäivää vilkkaimpaan lounasaikaan kaduilla liikkui vain muutamia ihmisiä, heistäkin puolet oli katutöitä tekeviä työntekijöitä. Osuutensa keskustan autioitumiseen saattoi tosin olla lämpötilalla, joka kyseisenä päivänä kohosi 99 fahrenheitiin eli 37 celsiusasteeseen. Oma arkkitehtuurikävelymme kesti noin 10 minuuttia ennen kuin pakenimme takaisin auton ilmastoituun viileyteen.

Tulsan eteläisissä esikaupungeissa sijaitsee yksi omituisimmista akateemisista oppilaitoksista, missä olen tähän mennessä käynyt: tv-pappi Oral Robertsin perustama Oral Roberts University. Kampus koostuu avaruusaluksia muistuttavista peililasi-marmori -rakennuksista, joiden lomassa on vehreitä nurmikenttiä ja solisevia suihkulähteitä. Yliopistolla on oma sairaala sekä tv- ja radioasema, mistä käsin Oral-setä lähettää hurmoksellista rukousohjelmaansa. Alueen keskipiste on 60 metriä korkea Prayer Tower. Tornissa sijaitsee yliopiston visitor center, jossa voi käydä katselemassa maisemia sekä 15 minuuttia kestävän, fantastisen lyhytelokuvan Oral Roberts -- A Man Like No Other. Antoisaa elokuvailtaa. Prayer Towerissa on lisäksi ympärivuorokautinen rukouspäivystys, Abundant Life Prayer Group. Se ottaa vastaan rukouspyyntöjä 24 tuntia vuorokaudessa. Puhelinnumero on (+1-) 918-495-7777, siltä varalta että joku sattuisi sitä tarvitsemaan...

On hämmentävää ajatella, miten yksi maallikkosaarnaaja on voinut kerätä rahat tämän kaiken rakentamiseen. Vuonna 1987 Oral Roberts ilmoitti, että Jumala on päättänyt kutsua hänet luokseen, ellei hän kykenisi keräämään 4,5 miljoonaa dollaria tiettyyn määräaikaan mennessä. Roberts vetäytyi torninsa yksinäisyyteen odottamaan, että vaadittu rahamäärä tulisi täyteen. Täsmälleen määräajan umpeuduttua salama iski suoraan torniin, mikä sai ilmeisesti jotkut epäilemään Robertsin bluffanneen.

Tulsasta teimme pienen ajelun kohti itää, ja piipahdimme hetken myös Clintoneiden kotiosavaltion Arkansasin puolella. Maisema koostui etupäässä autoliikkeistä, pelloista ja lihakarjasta. Palattuamme takaisin Oklahomaan ylitimme Pensacola-padon, jota väitetään maailman pisimmäksi "monikaaripadoksi" (multiple arch dam). Pituutta hökötyksellä on noin kaksi kilometriä. Pato rakennettiin 1930- luvun lopun pula-aikoina, ja sen rakentamiseen tarvittiin yli 420.000 kuutiometriä betonia. Pato synnytti taakseen Grand Lake O' the Cherokeeksi nimetyn järven, joka on nykyään suosittu kalastus- ja veneilykohde.

Illalla majoituimme Vinitan viihtyisään lännenkaupunkiin. Kaupunki oli suunnitellut kahden päivän liikuttavan lomaohjelman sinne matkustaville, ja ohjelma näytti oikeasti aika hauskalta. Tarjolla oli mm. elokuvia historiallisessa elokuvateatterissa sekä paikalliseen viinitilaan tutustumista. Jostain merkillisestä syystä tässä pienessä perämetsän kaupungissa sijaitsee myös pinta-alaltaan maailman suurin McDonalds. Hotelliamme vastapäätä oli käynnissä vuoden merkittävin rodeotapahtuma, mutta väsymys ajoi meidät aikaisin nukkumaan.

Seuraavana päivänä tutustuimme pikaisesti Bartlesvillen miellyttävään öljykaupunkiin osage-reservaatin itäreunalla. Kaupungin suurimpia nähtävyyksiä on arkkitehti Frank Lloyd Wrightin ainoa pilvenpiirtäjä, Price Tower. 19-kerroksinen talo rakennettiin 1950-luvulla alun perin öljyputkiyritys Pricen pääkonttoriksi, mutta nykyään se toimii lähinnä kulttuurielämän palveluksessa. Tornissa on myös hintava hotelli ja melko hyvä ravintola, jossa saa syödäkseen muutakin kuin uppopaistettua lihaa. Lähistöllä sijaitseva öljyparoni Frank Phillipsin yksityistalo kultaisine vesihanoineen on niinikään näkemisen arvoinen. Talon sisustus on säilynyt hämmästyttävän hyvin 1930-luvun asussaan. Tämä Phillips 66 -bensa-asemaketjun perustaja oli vaatimattomista oloista menestykseen ponnistanut self-made-man, joka nukkui 70 cm kapeassa vuoteessa ja nautti yksityisparturinsa suorittamasta parranajosta omassa kylpyhuoneesaan kello 5.30 aamulla.

Bartlesvillestä pääsimme lopulta ajamaan Kansasin puolelle. Hieman Independencen kaupungin eteläpuolella sijaitsee se alkuperäinen Pieni talo preerialla, tai pikemminkin sen alkuperäinen paikka -- nykyinen talo on vain rekonstruktio. Mökkipahasessa käydessään ei voi kuin ihmetellä 130 vuoden takaisen elämänmenon kovuutta: ihmiset muuttivat satoja, jopa tuhansia kilometrejä hevosvankkureilla vain saadakseen asua tulikuumassa hirsimökissä keskellä kuivaa heinikkoa.

Pian kävi ilmi, että Kaakkois-Kansasin nykyolotkaan eivät ole kehuttavat. Peter Elkin nimikkokaupungeissa Elk Cityssä ja Elk Fallsissa talot olivat luhistumispisteessä. Elk City oli yrittänyt piristää pääkatunsa ilmettä punaisilla lipuilla. Siitä ei vain ollut hirveästi apua, kun kaikkien liikkeiden ikkunat ja ovet oli naulattu umpeen. Kulkuvälineissä ei ollut kehumista: erään röttelön pihassa oli pari 20 vuotta vanhaa Yugoa, joista toisen takasivuikkuna oli korvattu teipillä. Elk Fallsissa autioituneen varieteeteatterimökin(!) viereen pysäköidyn avo-Pontiacin rättikattoon oli revennyt teinin mentävä reikä. Aborttia kyllä vastustettiin innokkaasti talojen pihoissa, ja Elk City mainosti jo ohi kulkevalla maantiellä vapaamuurariloosinsa kokouspäiviä.

Juuri ennen Wichitaa alkoi nousta kunnon ukonilma. Kansasin tasangoilla taivasta on paljon. Kun puolet taivaasta täyttyy myrskypilvillä, vaikutelma on lievästi sanoen dramaattinen. Juuri ennen sateen alkua koko maailma värjäytyi sinapinväriseksi, ja pian salamat välähtelivät ympärillä parin sekunnin välein. Pahin ukkosrintama kulki kuitenkin toiseen suuntaan, joten pääsimme nopeasti rankkasateen läpi. Illalla kuulimme tv-uutisista myrskyn ja tulvan aiheuttaneen runsaasti vahinkoja.

Kansasin suurinta kaupunkia Wichitaa ei voi kehua kovin kiinnostavaksi. Paikkakunta repii leipänsä Boeingin, Cessnan ja Beechin lentokonetehtaista, minkä lisäksi lähellä kaupungin keskustaa on haiseva petrokemiallinen tehdas. Wichitan suurin lahja maailmalle lienee Pizza Hut, joista ensimmäinen avattiin kaupunkiin vuonna 1958 ja joka sittemmin on levinnyt paiseruton vauhdilla ympäri maapalloa.

Cracker Barrel -ketjuravintolassa illastaessamme saatoimme tehdä havaintoja alkuasukkaista. Miesten keskuudessa muodikasta oli nk. wife-beater look: lyhyet hiukset, viikset, hihaton t-paita (mielellään Nascar-logolla), farkut ja lenkkarit. Tupakointi vaikutti suositulta harrastukselta, samoin ravintolapöydässä mököttäminen.

Wichitan Old Cowtown on kaikesta huolimatta tutustumisen arvoinen, ellei lännenkaupunkikiintiö ole tullut vielä täyteen. Alueelle on siirretty muutama kymmenen alkuperäistä 1800-luvun kaupunkirakennusta, ja ne on viimeistä piirtoa myöten sisutettu. Kaupungista löytyy mm. pankki, hautaustoimisto, hotelli, ravintola, saksalaissiirtolaisten jumppasali ja paikallisen sanomalehden painotalo. Epookkiasuihin pukeutuneet museo-oppaat esittävät kaupungin eri ammatteja, ja he järjestävät puolelta päivin jopa känniläisten tulitaistelun saluunan edustalla.

Wichitan jälkeen piipahdimme lyhyesti El Doradon öljykaupungissa. El Dorado oli 1900-luvun alkupuolella todellinen boomtown, jonne kohosi öljy-yhtiöiden rakennuttamia parakkikaupunkeja. Parhaimmillaan näissä yhdyskunnissa asusti sadoittain perheitä, jotka saivat leipänsä silloin USA:n suurimmista öljyesiintymistä. Sittemmin öljyteollisuus hiljeni. Nykyään siitä muistuttavat lähinnä Kansasin öljymuseo sekä hiljalleen työtään jatkavat yksittäiset öljypumput kaupungin ympäristössä.

Runsaat sata kilometriä Wichitasta pohjoiseen törmäsimme hieman yllättäen ruotsalaisasutukseen. Kartasta löytyi mielenkiintoisia paikannimiä, kuten New Gottland, Lindsborg ja Falun. Uuden Gotlannin hautausmaa oli täynnä ruotsalaisia nimiä; joissakin hautakivissä myös muistokirjoitukset oli kirjoitettu ruotsiksi. Sinänsä ei ole ihme, että ruotsalaiset asettuivat juuri tänne: maisemat olisivat hyvin voineet olla Taalainmaalta.

Nykyään ruotsalaisvyöhykkeen kaupungeista elinvoimaisin lienee Lindsborg. Pääkadun liikkeistä oli havaittavissa, että ruotsalaisaiheisen turistirihkaman myynti lienee tätä nykyä kaupungin tärkeimpiä elinkeinoja. Puuhevosia ja sinikeltaisia viirejä on luultavasti tarjolla enemmän kuin koko Ruotsissa yhteensä. Myös ravintolassa pääsi nopeasti skandinaaviseen tunnelmaan: tarjoilija näytteli sinnikkäästi, ettei nähnyt meitä lainkaan. Kymmenen minuutin odottelun jälkeen poistuimme ravintolasta toivoen, että seuraava tornado imaisee Lindsborgin ynseät svedupellet mukanaan. Erityisesti sen tarjoilijan.

Yöksi päädyimme vahingossa matkan kaameimpaan kaupunkiin. Junction Cityn suurin saavutus tähänastisessa maailmanhistoriassa lienee se, että Timothy McVeigh kävi vuokraamassa sieltä kuorma-auton, jonka hän muutamaa päivää myöhemmin räjäytti Oklahoma Cityssä. Paikallisessa marketissa sekä wife-beater että beaten-wife -lookit olivat dominoivia. Yksinhuoltajateiniäitien kirkuvat lapset olivat likaisissa vaatteissa, ja hörökorvaiset nuoret miehet rahtasivat tonneittain kaljaa karvanoppa-autoihinsa. Ravintolavalintamme osui maailman likaisimpaan kiinalaiseen ravintolaan, jonka take out -muona haisi ja maistui hirveältä. Aina ei voi voittaa.

We support our troops -tekstit dominoivat kaupunkikuvaa. Niitä oli kauppojen sisä- ja ulkopuolella, autoissa ja ihmisten vaatteissa. Kassajonossa edessäni ollut nainen maksoi ostoksensa yltiöpatrioottisella palomiessekillä. Holiday Inn -hotelli mainosti ulkopuolellaan: "Welcome Home Troops. Now High Speed Internet". Aamun valjetessa syy paljastui. Junction City sijaitsee suoraan Fort Rileyn massiivisen sotilastukikohdan kyljessä. Tämän "Amerikan sotimiskeskukseksi" itseään mainostavan varuskunnan 10.000-henkisestä miehistöstä yli puolet on tällä hetkellä Irakissa.

Seuraavana aamuna päätimme, että Kansasia on nyt nähty riittävästi. Ajoimme Manhattanin hurskaan yliopistokaupungin, katolisen St. Marysin ja pääkaupungin Topekan läpi suoraan Missourin puolelle Kansas Cityyn. St. Marysista on mainittava kuriositeettina kaupungin lähettyvillä asustava Pope Michael of Kansas, joka pitää paavi Johannes Paavali II:ta kerettiläisenä ja kiistää hänen valtaoikeutensa. Niinpä Michael valitutti itsensä viiden ihmisen voimin paaviksi vuonna 1990. St. Marysissa sijaitsee myös äärivanhoillisen Society of Saint Pius X:n pyörittämä oppilaitos, joka kuitenkin tunnustaa Johannes Paavali II:n paaviksi ja on siten linjaltaan Michaelille aivan liian lälly.

Kaycee eli Kansas City on omituinen kaupunki. Kauempaa varsin komean näköisen keskustan autioitumisprosessi on täällä edennyt pidemmälle kuin missään muussa tuntemassani kaupungissa -- ehkä Virginian Richmondia lukuun ottamatta. Käytännöllisesti katsoen kaikki toimistopilvenpiirtäjien alakerroissa joskus sijainneet liikkeet ovat lopettaneet toimintansa. Joissakin ikkunoissa mainostetaan vuokralla olevaa liiketilaa, jotkut on alistuneesti vedetty kovalevyllä umpeen. Toimistoajan ulkopuolella ainoat keskustassa liikkuvat ihmiset olivat ison hotellin ulkopuolella seisovat hölmistyneet turistit ja parin korttelin päässä ostoskärryjään työntävä asunnoton pariskunta rääsyisissä vaatteissaan.

Elämä sijaitsee downtownin eteläpuolella. Vaihtoehtoja on kaksi: mainstream-ihmisten Country Club Plaza ja vaihtoehtoihmisten Westport. Country Club Plazan arkkitehtuuria voisi luonnehtia vähintäänkin bisarriksi. Alue suunniteltiin 1920-luvulla USA:n ensimmäiseksi esikaupungissa sijaitsevaksi ostosalueeksi. Vaikutteita otettiin etupäässä Etelä-Espanjasta, ja nyt vuosikymmenten rakentamisen jälkeen Keskilännen sydämessä on korttelikaupalla teko-Alhambraa. Tätä modernia maurilaista linnoitusta hallitsevat tutut amerikkalaisketjut: Barnes & Noble, The Cheesecake Factory, Abercrombie & Fitch, Banana Republic, Cole Haan jne. jne. Lähiseudun asuinkerrostalotkin edustavat eksoottista tyyliä; liikenteenjakajilla näkyi jopa "kiinalaisia" patsaita. Lyhyesti sanoen: Country Club Plaza on kuin Las Vegas, mutta ilman peliautomaatteja ja ulkoilmassa.

Westport on tunnelmaltaan aidompi; ainakaan rakennukset eivät imitoi jotain muuta mannerta. Jos sinulla on sininen tukka, olet homo tai ajat Harrikkaa, tämä on sinun paikkasi. Mill Creek Brewery Restaurantissa saa kohtuullisen hyvää ruokaa ja ravintolan omia, tukevasti humaloituja oluita. Myös etnoravintoloita löytyy jonkin verran. Mikään superradikaali paikka Westport ei ole; New Yorkin Meatpacking District tai East Village ovat paljon "hurjempia". Verrattuna lähiseudun umpikonservatiiviseen tunnelmaan Westport on kuitenkin jokaiselle nenärengasta käyttävälle todellinen keidas.

Kansas City on ilmeisesti monietninen kaupunki, mutta segregaation henki leijuu edelleen vahvana sen yllä. Keskustan länsipuolella voi ajaa läpikotaisin espanjankielisen (Meksikolaisen?) kaupunginosan läpi, ja kaupungissa ilmestyy myös espanjankielinen lehti. Kuitenkaan latinoja ei näy missään. Heitä ei ole ravintoloissa tai kaupoissa asiakkaina sen kummemmin kuin tarjoilijoinakaan. Palvelusväki on yleensä mustaihoista, asiakkaat valkoisia. Ero on silmiinpistävä monotonisen valkoihoiseen Oklahomaan ja Kansasiin tai sulatusuunimaiseen New Yorkiin verrattuna.

Kansas Cityn mustan väestönosan ansiosta paikka on tunnettu pitkään jazzkaupunkina. Saksofonisti Charlie Parker oli täältä kotoisin, ja Kayceessä on edelleen tukku korkeatasoisia jazzkapakoita. Jazziin pääsee tutustumaan myös American Jazz Museumissa, jossa kaksi tuntia vierähtää helposti interaktiivisten musiikkilelujen kanssa leikkiessä. Samassa rakennuksessa sijaitsee segregoitua urheiluhistoriaa esittelevä Negro Leagues Baseball Museum. Muualla emme valitettavasti ehtineet käydä, mutta sekä Kemper Museum of Contemporary Art että Nelson-Atkins Museum of Art näyttävät varsin korkeatasoisilta. Jää ensi kertaan.

Summa summarum: kahdeksan päivää, viisi eri osavaltiota, 1.400 mailia (2.250 km). Peter Elk Ultimate Travel Guiden luokitukset:
Dallas ***-
Oklahoma ****
Kansas **
Kansas City ***1/2

Lisätty kello 14:34 ET | Permalink

 
Sweet Homa Oklahoma

Palasin maanantai-iltana tutkimusmatkalta, jonka tarkoituksena oli täyttää sivistyksessäni olevaa aukkoa Yhdysvaltain kartalla. Matkan pääkohteina olivat Oklahoma ja Kansas, nuo kaksi kuolettavan tylsäksi väitettyä osavaltiota, joissa kukaan ei koskaan käy -- paitsi silloin kun on pakko ajaa niiden läpi matkalla jonnekin muualle.

Matkakohteen valinta herätti newyorkilaisessa lähipiirissämme kummastusta, huvittuneisuutta ja jopa kauhua. Pakistanilais-amerikkalaisen naapurimme silmät laajenivat naurunsekaisesta järkytyksestä, kun kerroin hänelle, missä olimme olleet.

Tosiasia on, että newyorkilaisilla on Keskilännestä vähintään yhtä voimakkaita negatiivisia stereotypioita kuin Amerikan perämetsien asukeilla New Yorkista. Pari päivää sitten New York Timesissa kuvattiin alaskalaisen republikaanin ensimmäistä puoluekokouspäivää Manhattanilla. Hänen ennakkokäsityksensä kaupungista oli: "From what he had heard, the town was full of Democrats and muggers, the kind of place where crazy people lived." Jos virkkeessä esiintyvät demokraatit korvataan republikaaneilla ja mukiloitsijat asehulluilla, newyorkilaisen Oklahoma-stereotypia onkin valmis.

Matkan alku oli vielä tätäkin hurjempi, sillä lensin Dallasiin, joka sijaitsee Yhdysvaltain eteläisessä naapurimaassa Teksasissa. Dallas vastasi suurin piirtein odotuksia: pölyisen tasangon keskellä olevien moottoriteiden joukkoon roiskittu läjä pilvenpiirtäjiä ja niiden ympärillä omakotitaloasutusta. Muu osa Teksasista on kuulemma Dallasia vaikuttavampaa maastoa, mitä ei ole vaikeata uskoa.

Pari oivaa nähtävyyttä kaupungissa silti on. Entiseen Teksasin koulukirjavarastoon kasattu The Sixth Floor Museum valottaa kiinnostavasti ja kiihkottomasti presidentti Kennedyn salamurhaa, sen taustoja ja jälkimaininkeja. Museossa pääsee myös tirkistelemään ikkunaa, josta Lee Harvey Oswald (kai) pamautti alla rullaavaa presidenttiä. Naapurikaupungissa Fort Worthissa on pari kelvollista taidemuseota ja Stockyards-niminen restauroitu lännenkaupunki, jossa voi vetää 500 kg nautaa joka aterialla.

Kaikkien kitschiä rakastavien ykkösnähtävyys on tietysti Planossa sijaitseva Southfork Ranch, mistä käsin Ewingien degeneroitunut öljyparoniperhe terrorisoi viskikarahveineen suomalaisiakin olohuoneita runsaan vuosikymmenen ajan. Opastetulla kierroksella pääsee kurkistamaan J.R:n vessaan ja otattamaan itsestään kuvan Jockin potretin koristaman takan edustalla. Mahtavaa.

Dallasista matka jatkui Texoma-järven yli pohjoiseen kohti Oklahomaa. Oklahoma on ollut huonossa huudossa suunnilleen siitä lähtien kun valkoinen mies on sen maankamaraa tallannut. Alun perin sitä pidettiin niin surkeana maapalana, että sen katsottiin kelpaavan ainoastaan intiaanien asuttamiseen. Niinpä 1800-luvun alkupuolella alueelle pakkosiirrettiin runsaasti intiaaneja eri puolilta Yhdysvaltoja. Kuuluisin pakkosiirroista lienee Georgiasta, Tennesseestä ja Carolinoista siirrettyjen Cherokee-intiaanien Trail of Tearsiksi nimetty vaellus, joka vaati 4.000 ihmisen hengen. Kun myöhemmin kävi ilmi, että Oklahoman maaperä kelpaa viljelysmaaksi, valkoiset asettuivat myös itse asuttamaan osavaltiota ja intiaanit järjesteltiin uudelleen reservaatteihin. Joka tapauksessa Oklahomassa asustaa edelleen huomattava intiaanipopulaatio. Itse asiassa osavaltion nimi tulee Choctaw-intiaanien kielestä ja tarkoittaa punaista miestä.

Myöhemmin Oklahoma sai huonoa räppiä osakseen, kun kuivuus ja talouslama pakottivat 1930-luvulla tuhannet viljelijät jättämään maansa ja suuntamaan länteen paremman elämän toivossa. Kaliforniassa näitä "okieksi" kutsuttuja muuttajia kohdeltiin b-luokan kansalaisina. Tarina lienee useimmille tuttu Steinbeckin Vihan hedelmistä, joka on sivumennen sanoen yksi pateettisimpia lukemiani romaaneja.

Nykyäänkään Oklahoma ei näytä miltään kovin vauraalta paikalta -- ainakaan mahtipontiseen ja äveriääseen Teksasiin verrattuna. Toisin sanoen sen henkeä kohden laskettu BKT on tuoreehkon ruotsalaistutkimuksen [pdf] mukaan ainoastaan Suomen tasoa. Vanhoissa lännenkaupungeissa on silti omintakeista charmia, ja asukkaat ovat suorastaan mykistävän ystävällisiä. Tylsäksi parjatut maisematkin ovat itse asiassa yllättävän vaihtelevia: Oklahomassa riittää tasankojen lisäksi kumparetta ja metsää yllin kyllin. Länteen ulottuvalla kaistaleella (Panhandle) on kuuleman mukaan jopa New Mexicon ja Arizonan tyylisiä mesoja eli pöytämäisiä kalliovuoria. Useat tekojärvet tarjoavat mahdollisuuksia veneilyyn, kalastukseen ja (suomalaisille) varmaan myös sepalus auki hukkumiseen.

Osavaltion pääkaupunki Oklahoma City on sekin selvästi mainettaan parempi paikka. Kaupungissa sijaitsee erinomainen National Cowboy and Western Heritage Museum, jossa voi tutustua lännen asuttamisen eri puoliin: vanhasta karjataloudesta ja intiaanikultuureista aina 50-luvun lännenelokuviin ja nykypäivän rodeokilpailuihin. Kitschin ystäviä museo palkitsee runsaskätisesti neljällä kammottavalla lännenmaisematriptyykillä, jotka ovat kooltaan Oklahoman kansalliseläintä biisonia suurempia.

Oklahoma City on käyttänyt viimeisen 15 vuoden aikana kosolti rahaa keskustan elävöittämiseen. Itse liikekeskusta on toimistoajan ulkopuolella autio, mutta sen kupeessa sijaitseva entinen varastoalue Bricktown on kunnostettu ravintola-, baari- ja huvialueeksi. Bricktown Brewery on mukava mikropanimo, joka tarjoaa simamaisen raikkaita oluita ja BBQ-ruokaa. Lotus Restaurantissa taas saa punapartaisen amerikkalaismiehen käärimää sushia.

Ehdottomasti hupaisin elementti OKC:n katukuvassa ovat sata erilaisin värein maalattua, 1,5 metriä korkeaa ja 2,5 metriä pitkää lasikuitubiisonia. Mukana ovat mm. News Buff ja Clarence. Digikameran muistikortti alkoi uhkaavasti täyttyä, kun joka nurkan takaa putkahti aina uusi biisoni, josta tietysti piti saada valokuva.

Vakavamman lajin nähtävyyksistä on mainittava Oklahoma City National Memorial, joka vetää helposti hilpeämmänkin matkailijan hiljaiseksi. Huhtikuun 19. päivänä 1995 kello 9.03 Oklahoma Cityn asukkaat olivat normaaleissa kevätaamun askareissaan, kun Timothy McVeigh'n pysäköimä kuorma-auto räjähti kaupungin keskustassa sijainneen hallintotalon edessä repien rakennuksen etuosan irti ja surmaten 168 ihmistä. Rakennuksen paikalla on nyt korttelin kokoinen monumentti, ja viereisessä talossa oleva museo dokumentoi tunnontarkasti tapahtumien kulun.

Oklahoma Citystä eteenpäin matka jatkui paikallisesta Walmartista ostetun countrylaulaja Tim McGraw'n uuden sosiaalis-moralistisen levyn tahdissa. Hittiraidalla Live Like You Were Dying laulaja kertoo vakavan sairauden herättämästä miehestä, joka alkaa harrastaa riippuliitoa ja kalliokiipeilyä ja muuttuu viimein kunnon isäksi lapsilleen. Levyn muita huippulohkaisuja ovat Drugs or Jesus sekä Back When, jossa laulaja muistelee kaihoisasti niitä vanhoja hyviä aikoja, kun "screw" vielä tarkoitti ruuvia.

Tarinan seuraavassa osassa: Tulsa -- Pensacola Project -- Vineta -- What's the Matter with Elk Falls!? -- Wichita -- Hulluja nuo ruotsalaiset -- We support our troops! -- Kansas City

Lisätty kello 23:26 ET | Permalink