Jotain mätää Kansasinmaassa


Yksi Yhdysvaltain viime vuosikymmenten poliittisen historian suurimmista kysymyksistä on se, miten käytännöllisesti katsoen maan koko keski- ja eteläosa on luisunut republikaanien leiriin. Aina 1980-luvulle saakka demokraatit olivat etelän puolue, jota äänestivät pääasiassa duunarit ja muu tavallinen kansa. Republikaanit taas profiloituivat varakkaiden ihmisten puolueena, joka ajoi kiivaasti liike-elämän asiaa jättäen tavallisten ihmisten edut kakkostilalle.

Ei enää. Nykyään demokraatit ovat hallitsevassa asemassa oikeastaan vain itä- ja länsirannikolla muun maan äänestäessä tukevasti republikaaneja. Asetelma on outo, sillä sydänmaiden maanviljelijöiden ja duunareiden voi perustellusti katsoa kuuluvan republikaanien suosiman liberalistisen talouspolitiikan suurimpiin häviäjiin. Farmareiden saamat tukiaiset ovat tyrehtyneet, ja duunareiden työpaikat ovat vapaakauppasopimusten seurauksena häipyneet ulkomaille. Miljoonan dollarin kysymys kuuluu, miksi juuri nämä ihmiset kaikkein kiivaimmin kannattavat republikaaneja.

Amerikkaa vihaava toimittaja Thomas Frank yrittää tuoreessa kirjassaan What's the Matter with Kansas? How Conservatives Won the Heart of America vastata tähän kysymykseen. Kansasin osavaltiota tarkastelevan Frankin selityksenä on "vanhoillinen vastaisku" (conservative backlash), republikaanien populistinen hyökkäys kuvitteellista "liberaalia eliittiä" vastaan.

Konservatiiviset poliitikot, lehdet, radioasemat ja televisiokanavat ovat viimeisen 10-15 vuoden aikana luoneet uuden viholliskuvan: Ivy League -yliopistoissa koulutetun, varakkaan kulttuuri- ja asiantuntijasnobin, joka pitää sydänmaiden aitoamerikkalaisia asukkaita tietämättöminä punaniskoina ja pyrkii väkipakolla syöttämään heille omaa sairasta, epäamerikkalaista arvomaailmaansa.

Tässä ajatuskuviossa liberaalit tuomarit yrittävät kansan enemmistön tahdon vastaisesti ajaa läpi homojen (sekä tietysti kilpikonnien, pedofiilien ja koirien) avioliitto-oikeuksia. Murha (abortti) saatiin jo aiemmin samalla vippaskonstilla muilutettua lailliseksi. Edes kotonaan ei voi suojautua liberaalien mediaeliittien hyökkäykseltä, kun tv-ruudussa vaanii koko ajan Janet Jacksonin nännykkä. Opettajien liberaali salaseura taas on vastuussa siitä, että lapsille opetetaan koulussa evoluutioteorian kaltaisia jumalattomuuksia.

Konservatiivisessa mediassa liberaali eliitti maalataan mahdollisimman erilaiseksi kuin Keskilännen rehdit amerikkalaiset. Eliitin jäsenet ajavat leuhkoilla ulkomaisilla autoilla, he puhuvat vieraita kieliä, syövät ranskalaisia juustoja ja juovat ulkomaisia viinejä sen sijaan että tyytyisivät konstailemattomaan Pontiaciin tai Budweiseriin. Loistoesimerkki tästä retoriikasta on veroja vastustavan ja George W. Bushia palvovan Club for Growthin viimetalvinen tv-mainos (jota Frank ei tosin mainitse kirjassaan). Mainoksessa [Windows Media | Real] tavataan tuiki tavallinen eläkeläispariskunta, joka on kävelyllä kauniina pakkaspäivänä. Toimittaja tiedustelee, mitä mieltä he ovat Howard Deanin suunnitelmista kiristää perheisiin kohdistuvaa verotusta. Lavastetun tilanteen pariskunta vastaa yhdestä suusta:

Well, I think Howard Dean should take his tax-hiking, government-expanding, latte-drinking, sushi-eating, Volvo-driving, New York Times-reading, body piercing, Hollywood-loving, left-wing freak show back to Vermont where it belongs.

Kuvaavaa kyllä, verojen kohoaminen jää mainoksessa pariskunnan tuohtumuksen aiheuttajana sivurooliin. Deanin talouspolitiikkaa epäilyttävämpää tuntuu olevan se, että hänen kannattajansa juovat vääränlaista kahvia, ajavat vääränmerkkistä autoa, lukevat aivan väärää lehteä ja -- hui kauhea! -- jopa lävistävät ihoonsa reikiä. (Sivumennen sanoen minusta on täysin ilmeistä, että Howard Dean roikottaa pukupaitansa alla nänneistään isokokoisia, 24 karaatin kultarenkaita.)

Thomas Frankin mukaan konservatiivit ovat onnistuneet retoriikallaan tekemään politiikasta lähes puhdasta kulttuuritaistelua. Taloudella ei enää ole väliä, työpaikoilla ei ole väliä, terveydenhuollolla ei ole väliä, koulutuksen laadulla ei ole väliä -- pääasia että tv:ssä ei kiroilla, kukaan ei saa tehdä aborttia ja että homot eivät saa mennä naimisiin.

Vanhoillinen vastaisku on saanut kulttuurin rappiosta huolestuneen, syvästi uskonnollisen sydänmaan asukin äänestämään tiukasti republikaania. Hyödyn kuitenkin keräävät rikkaat. Kun Britney pussaa Madonnaa tv:ssä, arvokonservatiivi vannoo kostoa liberaaleille eliiteille ja säntää äänestämään republikaaneja. Republikaani antaa veronalennuksen rikkaille, jotka omistavat kaikki tv-kanavat, ja taas on enemmän rahaa näyttää lesboilevia poptähtiä tv:ssä. Kiitokseksi saamistaan äänistä republikaanipoliitikko romuttaa myös arvokonservatiivin kotiseudun talouden. Mutta äänestäjä ei välitä, vaan jatkaa republikaanien kannattamista entistäkin kiivaammin. Hänelle arvot ovat tärkeämpiä kuin oma taloudellinen tilanne.

Tyypillistä konservatiivien moraalisille ristiretkille on Frankin mukaan se, että ne on suunniteltu epäonnistumaan. Tärkeintä on mahdollisimman suuri julkisuus sekä se, että kysymykset jakavat kansaa mahdollisimman tehokkaasti. Kun ristiretkeä aborttia, homoseksuaalisuutta tai pornoa vastaan ajetaan siten, että sillä ei ole mitään mahdollisuutta onnistua, perinteisiin arvoihin uskovat äänestäjät saadaan pidettyä vihaisina. Keskeistä on luoda vaikutelma voimattomuudesta, joka puolestaan synnyttää vihaa: liberaali eliitti hallitsee meitä, mutta me emme voi sille mitään. Parin viikon takaisessa lehtikolumnissaan Frank mainitsee tästä malliesimerkkinä Bushin ajaman perustuslakimuutoksen, joka olisi kieltänyt homoavioliittojen solmimisen. Esitys vietiin senaattiin siitä huolimatta, että kaikki tiesivät sen takuuvarmasti kaatuvan äänestyksessä.

Thomas Frank pitää demokraatteja osasyyllisenä nykytilanteeseen. Washingtonissa Clintonin markkinaliberalistista talouspolitiikkaa on perinteisesti pidetty nerokkaana vetona kosiskella lähiöiden koulutettuja suurituloisia äänestäjiä. Frankin mukaan demokraatit kuitenkin käänsivät samalla selkänsä duunareille ja tavallisille ihmisille. Kun he lakkasivat puhumasta tuloista ja koulutuksesta, Joe Sixpackin taloudellisen ja yhteiskunnallisen aseman puolesta ei puhunut enää kukaan. Talouden poistuttua poliittisesta sfääristä jäljelle jäivät vain arvot, joita republikaanit edustavat Keskilännen äänestäjille paremmin kuin demokraatit.

Frankin analyysi ei ole täydellinen. Ensinnäkin hän tuntuu täyttävän kaikki röyhkeän liberaalin kriteerit asettumalla kansan yläpuolelle ja kertomalla heille, miten republikaanit ovat vetäneet heitä höplästä. Keskivertoäänestäjä on hänelle lähes täysin propagandan vietävissä oleva objekti. Toiseksi kirja ei juurikaan selitä sitä, miksi arvot alkoivat merkitä äänestäjille enemmän kuin talous. Jos demokraatit eivät aiemminkaan edustaneet tavallisen kansan arvoja, miksi äänestäjät silloin asettivat talouden etusijalle ja äänestivät demaria?

Eliittimyytin osalta Frank on kuitenkin täysin oikeassa. Koko ajatus liberaaleista eliiteistä on itse asiassa melko huvittava. Politiikan ja talouselämän johtopaikat ovat paljon tukevammin republikaanien kuin liberaalien käsissä. Eliittimyyttiä saarnaavilla konservatiivijournalisteilla ja poliitikoilla on itselläänkin sangen usein Ivy League -tason koulutus. Monet heistä epäilemättä nauttivat lattea ja ovat jopa joskus maistaneet Camembert'iä. Kansanmiesten keulakuva, presidentti George W. Bush on maan merkittävimmän poliittisen dynastian Yalessa ja Harvardissa koulutettu vesa, ei mikään average Joe Teksasista.

Myös liberaalien syyttäminen siveettömästä tv-tarjonnasta on täyttä puppua. Televisiosta ei tule sontaa siksi, että liberaalit rakastaisivat sitä, vaan siksi, että sonta myy. Ja sonta ei myy siksi, että liberaalit eliitit sitä katsoisivat -- siihen he ovat aivan liian älykkäitä, toteaa itärannikon röyhkeää juustoliberaalieliittiä edustava Peter Elk.

Lisätty kello 10:15 ET | Permalink

 
Niskavuorelaisten silmin


Olen aina pitänyt kartoista. Kouluvuosinani yksi lempikirjoistani oli peruskoululaisen kartasto: se iso mutta ohut, neliönmuotoinen, kovakantinen kirja, jonka vaaleansinisissä kansissa komeili "neekerilapsia", niin kuin heitä siihen aikaan Suomessa yleisesti kutsuttiin.

Oudot paikannimet, suuret vuoristot ja Etelä-Amerikan sademääräkartat tuntuivat tarjoavan loputtomasti viihdykettä Pohjolan pimeiden talvien keskellä. Yhteen aikaan selailin karttakirjaa niin ahkerasti, että pystyin piirtämään ulkomuistista melkeinpä minkä hyvänsä mantereen poliittisen kartan valtioiden välisine rajoineen.

Penkoessani eilen äitini kesämökin vaatimatonta kirjavalikoimaa käteeni osui isälleni kuulunut Otavan taskukartasto vuodelta 1956. Vanhaa karttakirjaa selaillessa sai pientä käsitystä siitä, miten maailma on muuttunut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Kartoissa esiintyi mm. sellaisia eksoottisilta kuulostavia maita kuin Britannian Etelä-Afrikkaan kuuluvat Basutomaa [Lesotho] ja Betšuanamaa [Botswana] sekä Portugalin Intia [Goa]. Myöhemmin Länsi-Saksaan liittynyt Saar on vielä merkitty karttaan omana itsenäisenä valtionaan.

Kirjan alussa oleva "Tilastotietoja maailman maista" -osuus on vähintään yhtä kiehtova kuin varsinaiset kartat. Elkiläisestä näkökulmasta kaikkein kiinnostavimmat tiedot liittyvät tietysti Yhdysvaltoihin, jonka väkiluvuksi kerrotaan 159,7 miljoonaa. Jokaisesta osavaltiosta ilmoitetaan erikseen pinta-ala, asukasluku sekä merkittävimmät kaupungit. Lisäksi kutakin luonnehditaan muutamalla ytimekkäällä sanalla.

Karttakirjan kuvaukset eri osavaltioista heijastavat 50-luvun suomalaista ajatusmaailmaa. Hallitsevina määreinä ovat elinkeinot, etenkin maatalouden eri alat. Suomalaisuuteen kiinnitetään paljon huomiota: Minnesotaa kutsutaan "suomalaisvaltioksi" ja Delawarea mainostetaan "ensimmäisten suomalaisten siirtokuntien asuinpaikkana", vaikka nämä tuskin olivat kyseisten osavaltioiden hallitsevia piirteitä. Washingtonin sijainti "kaukana luoteessa" tai Alabaman "kaukana etelässä" kuvastaa suomalaista käsitystä siitä, missä keskus on. Vanhoista suomalaisista elokuvista tuttu, nykyään jo koomiselta kuulostava runollinen puheenparsi puhkeaa kukkaansa Kansasissa, "vehnän maassa".

Jotkut luonnehdinnoista ovat edelleen paikkansa pitäviä, jotkut vanhentuneita. Osaa voi pitää mairittelevina, osaa taas suorastaan loukkaavina. Muutamat lähinnä naurattavat. Olisitko sinä mieluummin kotoisin "aurinkoisesta Kaliforniasta" vai "maissin ja sianjalostuksen Iowasta"?

Vanhan suomalaisen karttakirjan luonnehdintoja USA:n eri osista on hupaisaa verrata osavaltioiden nykyisiin rekisterikilpiin, jotka heijastavat ainakin osin asukkaiden käsitystä omasta kotiseudustaan. Georgialaiset ovat Otavan taskukartaston tavoin edelleen vakuuttuneita persikoiden merkityksestä kotiosavaltiolleen samoin kuin wisconsinilaiset ovat ylpeitä meijereistään. Sen sijaan Tennessee ei yllättäen kehuskele rekisterikilvissään olevansa se "varhemmin takapajuinen" osavaltio, eikä Nevada mainosta itseään "avioeroistaan tunnettuna autiomaavaltiona"...

Huviksi ja hyödyksi karttakirjan koko osavaltiolista on tässä:

Alabama, kaukana etelässä

Runsasmalminen Arizona

Arkansas, bauksiittivaltio

Rotkolaaksojen luonnehtima Colorado, hiilivaltio

District of Columbia (Columbian liittopiirikunta)

Connecticut, tekstiilivaltio

Delaware, ensimmäisten suomalaisten siirtokuntien asuinpaikka

Hienostokylpylöiden Florida

Persikoiden Georgia

Idaho, eräs Yhdysvaltioiden teräsvaltioista

Suurten viljelyslakeuksien keskus Illinois

Indiana, maissi- ja hiilivaltio

Maissin ja sianjalostuksen Iowa

Aurinkoinen Kalifornia

Kansas, vehnän maa

Tupakastaan, viskistään ja kilpa-ajohevosistaan tunnettu Kentucky

Osittain ranskankielinen Louisiana

Maine, perunavaltio

Aristokraattinen Maryland

Kveekarien ja vanhan teollisuuden Massachusetts

Michigan, autoteollisuuden keskus

Minnesota, suomalaisvaltio

Mississippi, puuvillavaltio

Missouri, liha- ja kenkävaltio

Montana, vuorityövaltio

Vehnää ja maissia kasvava Nebraska

Harvaanasuttu, avioeroistaan tunnettu autiomaavaltio Nevada

Karujen peltojen New Hampshire

Vihanneksia viljelevä teollisuusvaltio New Jersey

Polttavan kuuma New Mexico

New York, "Empire State", tiheimmin asuttu valtio

Tupakan ja puuvillan North Carolina

Ohran, kevätvehnän ja rukiin North Dakota

Maissin, viinin ja harkkoraudan Ohio

Intiaanireservaatioiden ja öljyn Oklahoma

Oregon, jonka meri-ilmasto on suotuisa ja miellyttävä

Pennsylvania, aiemmin puoliksi saksalainen, ensimmäinen rauta- ja teräsvaltio

Pieni teollisuusvaltio Rhode Island

Maatalousvaltio South Carolina

Luterilainen South Dakota

Varhemmin takapajuinen Tennessee, joka on Tennessee-suunnitelman ansiosta noussut suureen kukoistukseen

Ripeästi edistyvä, öljyn, luonnonkaasun ja kemiallisen teollisuuden Texas

Mormoonien Utah

Vaahterasiirappia ja maitoa tuottava Vermont

George Washingtonin Virginia

Kaukana luoteessa oleva vehnä- ja omenavaltio Washington

Kivihiilen ja teollisuuden West Virginia

Wisconsin, meijerivaltio

Keinokastelun Wyoming

Lisätty kello 12:52 ET | Permalink

 
Fakta om Finland (og Ísland)

Itseään vihaava amerikansuomalainen Peter Elk on palannut tilapäisesti "nauttimaan" entisen kotimaansa suvesta. Tähän saakka nauttiminen on koostunut etupäässä aivastelusta, niistämisestä, yskimisestä ja valvomisesta, mistä lienen merkittävältä osin kiitollisuudenvelassa lentokoneessa vieressäni istuneelle flunssaiselle matkustajalle.

Matka alkoi rattoisasti heti Kennedyn lentokentällä, kun Icelandair suuressa viisaudessaan sijoitti minut yhdessä koneen toisen yli 190-senttisen (6'4") matkustajan kanssa lentokoneen vihoviimeiseen penkkiriviin. Seurasi viisi tuntia istumista äärimmäisen kivuliaassa asennossa (vrt. kidutusmuistioiden stress position), syömäkelvotonta ruokaa ja katsomiskelvotonta lentokoneviihdettä. Istumapaikkani stereojärjestelmä oli tosin rikki, niin että en voinut kuunnella kuin yhtä kanavaa ja sitäkin vain toisella korvalla suhinan läpi. Jos Icelandair olisi hommannut koneeseen vielä verenhimoiset sotilaskoirat ja vetänyt matkustajien päähän huput, olisin ottanut lennolta digikuvia ja vuotanut ne New Yorker -lehdelle hyvästä korvauksesta.

Jatkolennolla Reykjavikista Helsinkiin viereeni istutettiin flunssasta kärsivä Viron Lihavin Mies, joka kirjaimellisesti valui naapuri-istuinten puolelle. Mies ilmeisesti rakasti haasteita, sillä hän kieltäytyi itsepintaisesti käyttämästä veistä aterioidessaan. Seurauksena oli vaarallisen näköistä munakasakrobatiaa sekä rintakehää pitkin kohti lattiaa kilvan vieriviä perunakuutioita.


Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja lopulta laskeuduin Suomen maankamaralle. Ensimmäisiä havaintoja:

• Where the hell is everybody? Keskelle metsää on vedetty kilometrikaupalla pyöräteitä, mutta kukaan ei näytä käyttävän niitä. Moottoriteilläkin liikkuu vain pari hassua autoa. Peter Elk vaatii, että moinen resurssien haaskaus on lopetettava välittömästi. Pyörätiet pois ja autoverot alas, niin että kaikki suomalaiset voivat ostaa omat SUVit ja täyttää niillä nyt vajaakäyttöiset moottoritiet.
  
  
• Suomalaiset ovat lihavia. Eivät hirvittävän lihavia samaan tapaan kuin jossain Keskilännessä, mutta enemmistö yli kolmekymppisistä näyttää olevan ainakin lievästi ylipainoisia. Peter Elk vaatii, että moinen puolivillainen lihominen on lopetettava. Joko mennään anoreksiadietille tai sitten lihotetaan oikein kunnolla.
  
  
• Kaikilla alle 30-vuotiailla naisilla on farkut, joiden lahkeensuita on kääritty 10 cm (4"). Moinen pakkomuoti on raivostuttavaa. Peter Elk vaatii, että pakonomaista muotiunivormua harrastavat nuoret naiset menevät heti armeijaan puolustamaan freedomia ja vetävät kunniakkaammat univormut ylleen. Parasta olisi, jos osallistuisitte green card -arvontaan ja muuttaisitte Yhdysvaltoihin. Green cardin haltijana voitte listautua merijalkaväkeen ja lähteä Persianlahdelle puolustamaan kunnon asiaa. Hätävaihtoehtona Suomen armeijakin voi kelvata.
  
  
• Cling wrap people eli tuorekelmuihmiset. Olen aiemmin pitänyt värianalyysia pelkkänä humpuukina, mutta Suomessa jotkut ihmiset olisivat näköjään pahasti sen tarpeessa. Kelmeä iho ja vaaleat hiukset yhdistettynä kitinvärisiin vaatteisiin ja raamittomiin silmälaseihin saavat ihmisen näyttämään kävelevältä tuorekelmurullalta. Peter Elk vaatii, että suomalaista rotua on välittömästi ehostettava lisäämällä maahanmuuttoa ja suosimalla seka-avioliittoja verohelpotuksin. Lyhyen aikavälin ratkaisuksi voisivat riittää myös itseruskettavat voiteet.

Ja nyt takaisin sängynpohjalle niistämään ja kierimään kylmässä hiessä. Suomen kesä on ihmeellinen.

Lisätty kello 13:13 ET | Permalink

 
Voitto eläinrakkaille


Kuten kaikki tiedotusvälineet jo eilen tiesivät kertoa, Yhdysvaltain senaatti hylkäsi odotetusti presidentti Bushin esittämän perustuslakimuutoksen, jolla homoavioliitot olisi kielletty.

Mikäli republikaanisenaattori John Cornynia on uskominen, päätös merkitsee jatkossa onnen päiviä kaikille eläinten ystäville:

It does not affect your daily life very much if your neighbor marries a box turtle. But that does not mean it is right. . . . Now you must raise your children up in a world where that union of man and box turtle is on the same legal footing as man and wife.

-- Sen. John Cornyn (R-Tex.), advocating a constitutional ban on same-sex marriage in a speech Thursday to the Heritage Foundation.

Peter Elk huomaa jo oman avioliittonsa natisevan liitoksissaan: kolmiodraama minun, vaimoni ja kilpikonnan välillä on nyt lähes väistämätön. Kuinka voin enää koskaan kävellä lemmikkieläinliikkeen ohi, kun pikku Jack kurkottelee kilpensä sisästä ja tuijottaa minua noilla lumoavilla silmillään?

Lisätty kello 11:17 ET | Permalink

 
Luvattu maa


Suhtautuminen amerikkalaiseen yhteiskuntamalliin jakaa suomalaiset yleensä kahteen ryhmään. Hyvinvointivaltion kannattajat kammoavat sen eriarvoisuutta ja vastustajat taas ihannoivat rajattomasti matalaa veroastetta. Eräässä suhteessa nämä ihannoitsijat ja inhoajat ovat samassa veneessä: kummatkaan eivät täysin tunnu ymmärtävän kansalaisyhteiskunnan eli nk. kolmannen sektorin merkitystä amerikkalaisen yhteiskunnan tukipilarina.

Hyvinvointivaltion kannattajilla on tavallisesti se lähtöolettamus, että Yhdysvallat on aivan kuin Suomi, mutta ilman valtion keskeistä roolia eri aloilla. Koska USA:ssa valtio huolehtii esimerkiksi koulutuksesta ja sairaanhuollosta vain rajoitetussa määrin, oletetaan että näistä asioista ei välitä kukaan.

Vastaavasti hyvinvointivaltion vastustajat kuvittelevat, että kaikki amerikkalaiset käyttävät säästyneet dollarinsa ja vapaa-aikansa halpojen plasmatelkkareiden ostamiseen ja mageilla autoilla kruisailuun. Heille American dream on loputonta kulutusjuhlaa ilman minkäänlaista yhteiskunnallista vastuuta.

Kumpikin käsitys on väärä. Independent Sector -järjestön tekemän selvityksen [pdf] mukaan 89 % amerikkalaisista kotitalouksista lahjoitti rahaa erilaisille kansalaisjärjestöille vuonna 2001. Keskimääräinen lahjoitussumma oli 1.620 dollaria vuodessa, mikä vastasi 3,1 %:a lahjoituksia tehneiden kotitalouksien vuotuisista tuloista.

Samana vuonna 83,9 miljoonaa amerikkalaista (44 % aikuisväestöstä) teki vapaaehtoistyötä keskimäärin 3,6 tuntia viikossa henkeä kohden. Vuoden kuluessa vapaaehtoistyötä tehtiin korvauksetta kaikkiaan 15,5 miljardia tuntia. Jos käytetään mittapuuna maatalouden ulkopuolisten työntekijöiden keskimääräistä tuntipalkkaa, työn laskennallinen arvo oli 239,2 miljardia dollaria.

Luvut ovat suuria. Amerikkalaiseen yhteiskuntaan kuuluu "giving back to the community" -ajatus, eli hyväosaisilla on moraalinen velvollisuus "maksaa takaisin" omasta menestyksestään. Esimerkit ulottuvat Andrew Carnegien ja John D. Rockefellerin kaltaisista 1800-luvun magnaateista nykypäivän Bill Gatesiin tai George Sorosiin.

On kuitenkin huomattava, että superrikkaat eivät muodosta 89 %:a amerikkalaisista kotitalouksista. Enimmäkseen lahjoittajat ovat aivan tavallisia ihmisiä. John D. Rockefellerkin osallistui hyväntekeväisyyteen jo siinä vaiheessa, kun hän oli vielä köyhä poika.

Kontrasti "yhdistystoiminnan luvatuksi maaksi" kutsuttuun Suomeen on mielenkiintoinen. Puheenparsi luvatusta maasta on toki sikäli oikeutettu, että Suomen yhdistysrekisterissä on tällä hetkellä noin 121.000 rekisteröityä yhdistystä. Näppituntumalta väittäisin kuitenkin, että suurin osa suomalaisista yhdistyksistä on tikanheitto- ja shakkiseuroja, olutkerhoja, Tunturi Super Sportin viritysyhdistyksiä ja vastaavia. Eikä siinä mitään; onhan sitä mopoa kivempi virittää yhdessä kuin yksin.

Poliittinen ja yhteiskunnallinen yhdistystoiminta sekä hyväntekeväisyys sanan suppeammassa merkityksessä on silti Suomessa USA:han ja jopa moniin Euroopan maihin verrattuna heikoissa kantimissa. Yhdistyksiä on vähän, niiden painoarvo on julkisessa keskustelussa tavallisesti heikko ja toiminta keskittynyt muutamaan suureen asutuskeskukseen. Olemassa olevat järjestöt saattavat olla hyvinkin vireitä, mutta niiden toiminta ei yleensä kosketa kovin suurta osaa väestöstä.

Usein järjestösektoria ja hyväntekeväisyyttä kohtaan on havaittavissa jopa suoraa vihamielisyyttä. Varojen keruuta harjoittavat aktiivit leimataan hihhuleiksi tai pitkätukkahipeiksi, jotka ahdistelevat omassa rauhassaan kulkevaa kansalaista. Kun Sauli Niinistö kehtasi joskus viitisen vuotta sitten sivulauseessa esittää verovähennysoikeutta hyväntekeväisyyteen annettaville lahjoituksille, kaikki kunnon sosiaalidemokraatit vetivät jättiläiskokoisen herneen kollektiiviseen nenäänsä. Kyllä valtio meillä hoitaa kaiken.

Vaan kun ei hoida. On turha odottaa, että valtio esimerkiksi ajaisi aina puolueettomasti ja pyyteettömästi kaikkien kansalaisten oikeuksia. Voimakkaalle ja riippumattomalle järjestösektorille löytyisi runsaasti tehtävää poliittisessa lobbauksessa. Uutta työkenttää tarjoavat valtion ja kuntien säästötoimet: kuka hoitaa ne työt, jotka julkinen sektori jättää tulevaisuudessa tekemättä?

Unohtaa ei sovi myöskään kansalaisjärjestötoiminnan yleisempää aktivoivaa vaikutusta. Yhteiskunnallisessa toiminnassa yksilö voi tulla varsin konkreettisesti osaksi yhteisöään, vaikuttaa asioihin suoraan ja kokea olevansa hyödyksi muullakin tavalla kuin maksamalla veroja tai raahautumalla aamuisin työpaikalle lueskelemaan Pinserin blogilistaa.

On sinänsä ironista, että saamme syyttää kansalaisjärjestötoiminnan näivettämisestä suomalaista hyvinvointivaltiota. Hyvinvointivaltio oli suurelta osin omaehtoiseen järjestäytymiseen perustuvan työväenliikkeen aikaansaannosta, kansalaisaktiivisuuden todellinen mestarinäyte. Kun julkinen sektori ajan mittaan otti hoitaakseen yhä uusia tehtäviä, kansalaisjärjestöjen työkenttä vähitellen supistui lopulta nykyisen kaltaiseksi mopoiluksi.

Tuloksena on ollut keskivertokansalaisen vieraantuminen yhteisen vastuun kantamisesta. Käydään töissä, maksetaan verot ja ehkä äänestetään, mutta loppuosa ajasta pyöritään pelkästään oman navan ympärillä. Omakohtainen osallistuminen ja vaikuttaminen puuttuu. Lopputuloksena on byrokraattijohtoinen painajainen -- aivan kuin SDP jättiläiskoossa.

Lisätty kello 21:58 ET | Permalink

 
Paikka auringossa


Sillä aikaa kun te kommunistit värjöttelette jäätävässä tihkusateessa siellä tundralla, me amerikkalaiset nautiskelemme lämpimästä kesäsäästä. Itse kukin tietysti nauttii kesästä omalla tavallaan. Jotkut nostavat muoviset puutarhatuolit jalkakäytävälle ja pelaavat naapureiden kanssa korttia. Jotkut lähtevät rullaluistinten kanssa puistoon hankkimaan itselleen kallonmurtumaa; turvallisuushakuisimmat taas tyytyvät lueskelemaan kirjaa puun katveessa.

Monet haluavat tietenkin lähteä rannalle. Hienoa hiekkarantaa löytyykin New Yorkin ympäristöstä vallan erinomaisesti, sillä 190 kilometriä pitkän Long Islandin rantaviivalla ei juuri muuta olekaan.

Newyorkilaisten ikioma ranta on Brooklynin legendaarinen Coney Island. Paikka oli tunnettu lomakohteena jo 1800-luvun alkupuolella, ja seuraavan vuosisadan vaihteessa hiekkarannan yhteyteen nousi Yhdysvaltain ensimmäinen huvipuisto merileijonineen, boardwalkeineen, vuoristoratoineen ja maailmanpyörineen. Toisen maailmansodan jälkeen Coney Island ajautui New Jerseyn Asbury Parkin tavoin ongelmiin. Tulipalot tuhosivat huvipuiston rakennuksia, polioepidemia karkotti ihmiset uimarannalta, ja jengiväkivalta piti loputkin kiinnostuneet loitolla.

Mahdollisesti Manhattanin maantieteellisestä läheisyydestä johtuen Coney Island onnistui kuitenkin välttämään Asbury Parkin surullisen kohtalon. Tänä päivänä Coney Island on edelleen kaikkea sitä, mitä Asbury Park oli joskus 1960- ja 70-luvulla ennen lopullista alamäkeään. Yhä edelleen kymmenet tuhannet newyorkilaiset pakkaavat joka viikonloppu keksipakettinsa, limsapullonsa ja hiekkalapionsa ja kolkuttelevat tunnin metromatkan Manhattanilta Coney Islandiin viettääkseen päivän auringossa.

D-, F- ja Q-metrolinjojen vasta uusitulta pääteasemalta on vain kivenheitto rannalle. Matkan varrella sijaitsee jo instituution aseman saavuttanut Nathan's Famous -hotdogravintola, joka on vuodesta 1916 lähtien järjestänyt joka vuosi hotdogin syömisen maailmanmestaruuskisat. Viikko sitten pidetyssä vuoden 2004 kilpailussa hallitseva maailmanmestari Takeru Kobayashi onnistui menestyksekkäästi puolustamaan titteliään ja parantamaan samalla omaa ennätystään upottamalla kitaansa 53 1/2 hotdogia 12 minuutissa. Metroaseman tuntumassa on myös mahdollista harrastaa mm. mikroautoilua, minigolfia (turkoosinvärisen suihkulähteen solistessa taustalla) tai baseballin hakkaamista.

Coney Islandin varsinainen sydän on kuitenkin kolme kilometriä pitkä boardwalk. Sen länsipäässä sijaitsee pitkä puulaituri, jolla monet viettävät päiväänsä virvelöiden salsamusiikin tahdissa. Suomalaisten pääsyä laiturille saattaa tosin vaikeuttaa se, että viinaksien tuominen mukana on ehdottomasti kielletty. Itse boardwalkia reunustavat pikaruoka- ja jäätelökioskit, kumiräpylämarketit ja sirkushuvit. Verenhimoisimmille lukijoille suosittelen Shoot the Freak -rataa, joka tarjoaa harvinaislaatuisen mahdollisuuden räiskiä värikuula-aseella kohti elävää ihmistä. Olisi mielenkiintoista tietää, millaiset kvalifikaatiot ihmismaalitaulun ammattia varten vaaditaan. Boardwalkilla on myös kaikenkarvaista yksityisyrittäjää breikkaajista vatsastapuhujiin. Monet ovat sangen taitavia, eikä vapaaehtoisiin lahjoituksiin perustuva pääsymaksu tule katsojalle kalliiksi.


Koneellisempaa huvitusta kaipaavat löytävät halulleen täyttymyksen pienestä huvipuistosta, jossa on ainakin maailmanpyörä ja uusi vuoristorata. Monien newyorkilaisten suruksi vanha, vuonna 1925 valmistunut Thunderbolt Rollercoaster purettiin muutama vuosi sitten. Tämä modernin vuoristoradan kehittäjän John Millerin suunnittelema puinen rata muistetaan kaiketi parhaiten Woody Allenin Annie Hall -elokuvasta, jonka päähenkilö Alvy Singer vietti traumaattisen lapsuutensa vuoristoradan katveessa sijainneessa omakotitalossa.

Kuljettaessa kohti itää ihmismassat harvenevat ja myyntikojut vähenevät. Elämänrytmi muuttuu leppoisammaksi; penkeillä istuskelee vanhuksia viettämässä rauhallista lauantaipäivää lueskelemalla kirjaa tai yksinkertaisesti katselemalla merelle. Huvipuistosta itään sijaitsee myös New York Aquarium, Wendell ja Cass -nimisten homopingviinien koti. Tänne sopii kaikkien homofoobikkojen tulla tutustumaan homoseksuaalisuuden väitettyyn luonnonvastaisuuteen.

Boardwalkin itäpäässä on venäläisten enklaavi Brighton Beach eli Little Odessa. Rannasta löytyy muutamia venäläisiä ravintoloita, joissa on mukava pysähtyä nauttimaan lounasta. Syömisen lomassa voi huvitella mm. tarkkailemalla ravintola Volnan kahtatoista (sic!) sisäänheittäjää, jotka keskittyvät asiakkaiden houkuttelemisen asemesta etupäässä tupakanpolttoon ja ohikävelevien naisten takamusten arvioimiseen. Volnan 12 dollaria maksava mereneläväsalaatti on hintansa väärti ja tsekkiläinen olut kesähelteillä erinomaisen virkistävää. Brighton Beachista voi palata kätevästi suoraan Manhattanille B- tai Q-linjan metrolla.

Mikään hienostokohde Coney Island ei ole. Huvit on suunnattu tavalliselle rahvaalle, ja eksklusiivisia harrastusmahdollisuuksia on turha odottaa. Lähiseudun rakennuskanta koostuu lähinnä jättiläismäisistä betonikolosseista. Hiekkaranta on kuitenkin pitkä ja hieno. Suurista ihmismassoista huolimatta rannalta löytyy helposti paikka jokaiselle, joka on kiinnostunut tarkkailemaan suurkaupungin tavallisia asukkaita viettämässä tavallisen aurinkoista viikonloppuaan.



Lisätty kello 21:08 ET | Permalink

 
Astoria


Queens on ehkä Bronxin ohella epäseksikkäin New Yorkin viidestä borough'sta eli hallintoalueesta. Manhattan on tietysti maailmankuulu, Brooklyn on osittain hyvinkin hip, ja Staten Island tarjoaa perheonnelaa keski-ikäisille lyhyen lauttamatkan päässä. Queensissä ei sen sijaan yleisen käsityksen mukaan ole juuri muuta kuin puoli-industriaalista varastoaluetta ja korvien täydeltä lentomelua. Enimmäkseen hitaat yhteydet Manhattanille eivät ainakaan paranna Queensin mainetta asuinpaikkana. Kirjahyllyssämme oleva Zany's New York City Apartment Sales & Rental Guide toteaa, että moni manhattanilainen söisi ennemmin rotanmyrkkyä kuin muuttaisi Queensiin.

Queens on kuitenkin mainettaan parempi. Erityisesti pidämme Astorian kaupunginosasta, jonne pääsee Times Squarelta N- ja W-linjan metrolla noin varttitunnissa. Alue tunnetaan kreikkalaisasutuksestaan, ja sinivalkoisia Kreikan lippuja roikkuu todella lähes joka talon ikkunasta. Erityisen trendikäs paikka Astoria ei ole, mutta siellä on esimerkiksi runsaasti erinomaisia ravintoloita ja ruokakauppoja. Rakennuskanta koostuu pääasiassa pari-kolmekerroksisista rowhouseista ja pienistä kerrostaloista. Seassa on myös jonkin verran omakotitaloja. Astoria on erittäin siisti ja turvallinen kaupunginosa, joten monet perheet ovat hakeutuneet alueelle nautiskelemaan Manhattania ja Brooklynia edullisemmasta vuokratasosta.

Kävimme lauantaina Astoriassa tutustumassa kahteen veistospuistoon: japanilais-amerikkalaiseen Isamu Noguchi Garden Museumiin sekä East Riverin rannassa sijaitsevaan Socrates Sculpture Parkiin. Kävelyn kruunasivat kreikkalaisessa Demetris-kalaravintolassa nautittu päivällinen sekä käynti Titan-supermarketissa, jonka hyllyt suorastaan notkuivat juustoista ja erinomaisista täytekakuista. Kahdelle kakkukimpalleelle tuli hintaa vain runsaat neljä dollaria, joten rakennamme luultavasti jenkkakahvojamme Titanin avustamana myös tulevaisuudessa. Kakkujen, juustojen ja oliiviöljyn lisäksi kaupasta saa myös kaikenlaista krääsää aina Sokrateen kipsipatsaasta Kreikan lippu -t-paitoihin saakka. Demetriksen ohella voimme suositella Astoriassa vieraileville etenkin ravintola Stamatista, joka sijaitsee (Queensin) Broadwaylla suoraan metroaseman vieressä.

Kävelyllä tuli näpsittyä muutamia valokuvia:

Rowhouseja: uneliasta Astoriaa tyypillisimmillään.

Astorian vaatimattomamman länsireunan asuintaloja.

Tämän auton omistaja luultavasti luonnehtisi menopeliään ilmauksella somethin' pimpin'. Jos hän istuisi ohjauspyörän takana, näkisimme myös auton hyppivän renkaillaan bassojen voimasta.

Whatta hell..? Green Giant -parsamies seisoskelemassa Socrates Sculpture Parkissa.

Panoraama Socrates Sculpture Parkista kohti East Riveriä. Vasemmalla Roosevelt Islandin pohjoiskärkeä ja Manhattanin Upper East Siden condoja, oikealla kaupungin punatiilisiä vuokrataloja Queensin puolella.

Whatta hell..? #2: Kaksi paria kenkiä roikkumassa sähköjohdoista. Kengillä on luultavasti merkitty Hike Long Island City -kävelyreittiä, sillä niitä näkyi roikkumassa muuallakin.

Awesome! Patriotic bread! Happy 4th of July, toivottaa leipomo Broadwayn ja 21st Streetin kulmassa.

Lisätty kello 10:55 ET | Permalink

 
Valmiina viikonloppuun


Vuoden suurin isänmaallinen juhlapäivä, heinäkuun neljäs tekee jälleen tuloaan. Jokaisen kunnollisen amerikkalaisen tavoin myös patriootti P. Elk valmistautuu juhlistamaan Maailman Mahtavimman Kansakunnan freedomia. Täytyykin kaivaa valmiiksi esiin tähtilippu, kotkapatsas ja patrioottinen baseball-lippis, niin ettei tarvitse enää huomenaamulla kiireessä alkaa tonkia komeroita. Jalkaan tietenkin teemaan sopivat alushousut. Ja levylautaselle Pat Boonen American Glory.

Mutta hetkinen! Mitäs tämä on:

As Americans gather for July Fourth festivities, security officials will be watching for terrorists.

There's no specific threat, and the Department of Homeland Security hasn't raised the national terror alert. But it's urging law enforcement officials to increase their presence at weekend events.
[...]
A constant stream of intelligence indicating that Al Qaeda wants to strike the United States this summer or fall has led federal officials to urge increased vigilance during the Independence Day weekend, but there is no specific threat of an attack timed to the holiday.

Kuulostaa uhkaavalta, joten lienee parasta varautua pahimpaan.

Onneksi Isänmaan turvallisuusministeriöllä on oma Ready.gov -sivusto, josta jokainen perhe voi saada hyviä vinkkejä eloonjäämistaistelua varten. Perheen pienimmät löytävät sivuilta myös linkin Federal Emergency Management Agencyn FEMA for Kids -sivuille, joilla vekkuli Herman the Spokescrab opettaa lapsia varautumaan jättiläiskatastrofeihin.

Tarvikelista itsenäisyyspäivän viettoa varten löytyy Ready.govista näppärästi suoraan kohdasta "supply checklist". Tarvitsemme siis ainakin vesi-, ruoka- ja puhdasilmapakkauksen. Ilokseni huomaan, että ruokatarvikelistassa mainitaan erikseen "high energy"- sekä "comfort/stress foods". Taidan varata enimmäkseen juuri niitä:

• 6 gallonaa vettä? Check.
  
• Granolaa, 3 pakettia? Check.
  
• Kokista, 5 pulloa? Check.
  
• Keltaisia Tostitos-maissilastuja, 3 pussia? Check.
  
• Desert Pepper Salsa, extra hot, 2 purkkia? Check.
  
• Snickers, 6 patukkaa? Check.
  
• Monivitamiinipillereitä, 100 kappaletta? Check.
  
• Budweiser, 3 sixpäkkiä? Check.
  
• Iso tötsä Ben & Jerry's Butter Pecan -jäätelöä? Sulaa. Jätetään pois.

Sitten muut tarvikkeet:

• Pattereilla toimiva radio? Check.
  
• Taskulamppu? Check.
  
• Merkinantopilli? Täytyy käydä ostamassa.
  
• Hengityssuojain? Täytyy käydä ostamassa.
  
• Ilmastointiteippiä? Check.
  
• Muovipressua? Täytyy käydä ostamassa.

Perskuti. Eihän meillä ole telttaa, vaahtosammutinta eikä kompassia. Vaahtosammuttimen saan varmaan varastettua talon rappukäytävästä, mutta teltta ja kompassi täytyy käydä kyllä vielä ostamassa. Tästähän tulee kiireinen päivä.

Sitten täytyy vielä luoda perheelle kommunikaatiosuunnitelma kriisitilannetta varten. Onneksi Ready.govissa on tulostettava pdf-lomake, johon voi täyttää tarvittavat tiedot ja leikata siitä kaikille kätevät kortit lompakkoon pistettäväksi!

No niin, melkein valmis. Illalla pystytän teltan olohuoneen lattialle. Voimme sitten huomenna istua siellä hengityssuojaimet kasvoilla kuuntelemassa Pat Boonea ja juhlimassa freedomia. Have a patriotic weekend.

Lisätty kello 12:52 ET | Permalink

 
Celsius 488,33

Elokuvaohjaaja Michael Mooren mukaan 911 fahrenheitia eli 488,33 celsiusta on lämpötila, jossa totuus palaa. Enpä olisi tuosta niin varma. Lämpötila kuulostaa kovin matalalta totuuden syttymispisteeksi. Vanha kansakin tapasi sanoa, ettei totuus pala tulessakaan.

Mooren uusi elokuva yltää nostamaan lämpötilan korkeintaan käryämispisteeseen. Nähtyäni Fahrenheit 9/11:n eilen olin lähinnä hämmentynyt. Siis saiko tämä elokuva tosiaan Cannes'in festivaalien arvostetun pääpalkinnon? Tämäkö oli viime viikonlopun katsotuin filmi Yhdysvalloissa? Onko tämä se elokuva, joka voi joidenkin arvioiden mukaan jopa vaikuttaa marraskuun presidentinvaalien tulokseen?

En tiedä pitäisikö olla enemmän pettynyt Mooreen vai Cannes'in elokuvafestivaalien tuomaristoon, joka ilmeisesti jakaa palkintoja puhtaasti poliittisin perustein. Parhaimmillaankin Fahrenheit 9/11 on nimittäin vain keskinkertainen elokuva. Kerronta hyppii siellä täällä, ja elokuvan alku- ja loppupuoli tuntuvat olevan kovin irrallaan toisistaan. Mooren argumentaatio on epämääräistä; minulle jäi lopulta hämäräksi, mitä elokuvalla oikeastaan yritettiin sanoa -- paitsi tietysti että Bush on huono presidentti ja että Irakin sota on katastrofi. Ohjaajan edellinen tuotos, Bowling for Columbine oli oikeastaan joka suhteessa paremmin tehty.

Fahrenheit 9/11:n alkupuolella katsojaa pitkästytetään ensin jauhamalla vanhaa virttä siitä, kuinka presidentti Bush istui viisi kokonaista minuuttia lukemassa lasten kanssa vuohisatua, kun hän oli jo saanut tietää toisen lentokoneen iskeytyneen World Trade Centeriin. Moore näyttää lähikuvaa presidentin kasvoista ja yrittää arvuutella, mitä tämän mielessä liikkui. Minä näin valkokankaalla lähinnä huolestuneen ihmisen, joka yrittää kuumeisesti miettiä, mitä helkkaria on tapahtumassa ja miten siihen pitäisi reagoida. Bushin toiminta osoitti kieltämättä heikkoa tilanteen tajua, mutta keksisin kyllä 100 kertaa parempiakin argumentteja sille, miksi Dubya on huono presidentti.

Tämän jälkeen Moore siirtyy esittelemään Bushin perheen ja saudien, erityisesti Bin Ladenien välisiä suhteita. Näemme isä-Bushin kättelemässä saudia, poika-Bushin kättelemässä saudia, isä-Bushin kättelemässä saudia, isä-Bushin kättelemässä saudia... Jutun pointti vain jää katsojalle kovin hämäräksi. Suurin osa syyskuun 11. päivän konekaappareista oli saudeja. Tarkoittaako tämä Mooren mielestä sitä, että Bushit olivat mukana järjestämässä terrori-iskua? Olisiko Yhdysvaltojen pitänyt lähteä pommittamaan Saudi-Arabiaa? Olisiko Al Gore järjestänyt koko Bin Ladenin suvulle kunnon ajojahdin? Tuskin.

Elokuvan loppupuoli on parempi. Moore on enemmän omassa elementissään tehdessään hannukarpomaista kertomusta tavallisten amerikkalaisten huolista ja murheista. Väliin mahtuu myös riemastuttava pätkä terrorismipaniikin kuvausta, jossa kerrotaan mm. poliisin soluttautumisesta harmittomien hippieläkeläisten rauhanyhdistykseen. Suurin osa elokuvan loppuosasta käytetään kuitenkin Irakin sodan seuraamiseen. Erityisen vaikuttavasti Moore kuvaa poikansa Irakissa menettäneen amerikkalaisnaisen surua.

Minun on vaikeata uskoa, että Fahrenheit 9/11 muuttaisi ihmisten äänestyskäyttäytymistä presidentinvaaleissa. Ensinnäkin elokuvaa vaivaa sama ongelma kuin MoveOn.orgin tapaisten järjestöjen propagandaa: se on liian radikaali puhutellakseen kahden vaiheilla olevia äänestäjiä, Bushin kannattajista nyt puhumattakaan.

Toiseksi elokuva keskittyy liikaa epäolennaisuuksiin. Moore olisi ehkä tehnyt viisaammin, jos hän ei olisi käyttänyt puolta elokuvastaan banaalien (ja wanhojen) salaliittoteorioiden vatvomiseen. Säästyneellä ajalla hän olisi voinut pohtia esimerkiksi sitä, mistä Yhdysvaltojen ja Saudi-Arabian välisissä poliittisissa suhteissa on oikeastaan kyse, mitä vaikutuksia niillä on arabien mielipiteisiin Yhdysvalloista, miten Israelin tilanne liittyy koko kuvioon ja miksi Bushin hallinto oli niin innokas hyökkäämään Irakiin. Näihin kysymyksiin Moore ei oikeastaan vastaa. Sen sijaan näemme vain epämääräistä vihjailua, joka ei johda minnekään.

Hauskoja kohtia elokuvassa toki riittää, vaikkakin vähemmän kuin Bowling for Columbinessa. Paitsi että Moore on taitava pilkkaamaan ihmisiä, hän on erityisen etevä havaitsemaan, milloin joku tekee vahingossa itsestään ääliön. "Fool me once, shame on... shame on... you?"

Lisätty kello 12:43 ET | Permalink