Lennä, uljas kotka


Peterelk.comin juhannuksen viihdemusiikkitarjonnasta huolehtii tällä kertaa oikeusministeri John Ashcroft säveltämällään ja sanoittamallaan kappaleella "Let the Eagle Soar". Live-esitys on taltioitu Charlottessa, Pohjois-Carolinassa helmikuussa 2002.

Nyt kaikki mukaan laulamaan! Yks, kaks, kol:

Let the eagle soar
Like she's never soared before
From rocky coast to golden shore
Let the mighty eagle soar.
So with healing in her wings
As the land beneath her sings:
"Only God, no other kings,"
Let the mighty eagle soar.

This country's far too young to die
She's still got a lot of[...]
"Only God, no other kings,"
Let the mighty eagle soar[...]

Though she's cried a bit for what we've put her through
She's soared above the lifted lamp
That guards sweet freedom's door
In the dews, the damps, the watchfires
Of a nation torn by war
Oh, she's far too young to die
You can see it in her eye
She's not yet begun to fly
It's time to let the mighty eagle soar.

(Refrain)

Lisätty kello 17:50 ET | Permalink

 
Sokeria selkänahasta

Torstain Financial Times kertoo, että maatalouskomissaari Franz Fischler aikoo ehdottaa rankkaa leikkausta EU:n maksamiin sokerin vientitukiaisiin. Esityksen mukaan viljelijän sokerista saama hinta putoaisi noin kolmanneksella. Vientitukea maksettaisiin nykyisen 2,4 miljoonan tonnin asemesta ainoastaan 400.000 tonnille sokeria vuodessa. Samalla tuotantokiintiötä pudotettaisiin jonkin verran.

Uutinen on hyvä. Oxfamin maaliskuussa julkaiseman tutkimuksen [pdf] mukaan Euroopan unioni käyttää tällä hetkellä 1,3 miljardia euroa vuodessa sokerin vientitukiaisiin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jokaiselle yhden euron arvoiselle sokerierälle maksetaan vientitukea 3,30 euroa. Näiden julkisten tukiaisten lisäksi Oxfam arvioi EU:n käyttävän vuosittain 833 miljoonaa euroa nimellisesti vientituettomien sokerierien tuottamiseen.

Jokainen maksettu sentti on poissa eurooppalaisten -- siis myös suomalaisten -- maksamista verovaroista, joita voitaisiin ilman sokerin vientitukiaisia käyttää esimerkiksi työllisyyden tukemiseen veronalennuksina tai sairaanhoidon, koulutuksen ja teknologisen tutkimuksen kehittämiseen. Eikä tässä vielä kaikki: sokerin kotimarkkinahinta on EU:ssa tukipolitiikan vuoksi kolminkertainen maailmanmarkkinahintaan verrattuna. Muualla tuotettu edullinen sokeri pidetään korkeiden tullimuurien avulla tehokkaasti unionin rajojen ulkopuolella. Ja hinnan maksaa jälleen EU-kansalainen -- tällä kertaa kauppalaskussaan.

Tukiaisten ansioista EU on suurin jalostetun sokerin ja toiseksi suurin raakasokerin viejä maailmassa. Vuosittain unioni dumppaa markkinoille noin viisi miljoonaa tonnia sokeria, jota se ei kykene itse käyttämään. Samalla EU nakertaa elantoa niiltä mailta, jotka pelaavat reilua peliä eivätkä maksa tukiaisia viljelijöilleen. Oxfam arvioi, että vuonna 2002 EU:n sokeritukiaiset maksoivat tulonmenetyksinä Brasilialle 494 miljoonaa dollaria, Thaimaalle 151 miljardia dollaria ja Intialle sekä Etelä-Afrikalle 60 miljoonaa dollaria kummallekin. Nämä kaikki ovat maita, joissa huomattava osa väestöstä elää köyhyydessä, joilla on jatkuvia ongelmia budjettivajeensa kanssa ja joilla on vaikeuksia löytää taloudellisia resursseja esim. AIDS-tilanteen hallitsemiseen.

Eipä ole ihme, että mm. Brasilia ja Thaimaa ovat valittaneet EU:n sokeritukiaisista maailman kauppajärjestö WTO:hon, jonka päätös asiasta valmistunee syyskuun alkupuolella. Mikäli EU häviää kiistan, se voi merkitä lopun alkua koko sokeritukiaisille. Brasilia sai jo aiemmin kesäkuussa WTO:ssa merkittävän erävoiton Yhdysvalloista, jonka puuvillatukiaiset järjestö katsoi laittomiksi.

Suomalaisten maataloustuottajien reaktio Fischlerin ehdottamaan tukiuudistukseen on odotettu. MTK:n sokerijuurikasvaliokunnan sihteerin (sic!) Juha Peltolan mukaan "[neuvotteluissa] pitäisi lähteä hintatason pysyttämisestä". Jos EU:n takaamaan hintatasoon kuitenkin tulee muutoksia, ne pitäisi korvata sataprosenttisesti tuotantotuilla.

Siis plus miinus nolla: vientitukien sijaan tuotantotukia. Suomalaisen veronmaksajan ja kuluttajan sekä kehitysmaiden asukkaiden moraalisena velvollisuutena on maksaa siitä, että 2.700 suomalaista saa jatkossakin viljellä sokerijuurikasta kolminkertaisin kustannuksin maailmanmarkkinahintoihin verrattuna.

Suomella olisi nyt hyvä tilaisuus tehdä palvelus sekä itselleen että muille ja kannattaa EU:n sokeritukiaisten merkittävää leikkaamista. Yhden kylän kokoisen viljelijäjoukon etu ei voi olla niin tärkeä, että se täytyy repiä muiden suomalaisten ja kehitysmaiden selkänahasta. Merkittävä osa suomalaisista sokerijuurikkaan tuottajista luultavasti säilyttäisi sitä paitsi elantonsa siirtymällä harjoittamaan muuntyyppistä maataloutta.

Tämä tuskin tulee olemaan hallituksen kanta tukiaisuudistukseen. Jälleen kerran tulemme näkemään, kuinka Keskusta, tuo SDP:n ohella toinen kehityksen dynamoista, torpedoi kaikki yritykset reagoida maailman muuttumiseen. Sen sijaan että mietittäisiin, miten Suomi pystyisi tulevaisuudessa säilyttämään elintasonsa, luomaan uusia työpaikkoja ja toimimaan mielekkäällä tavalla osana kansainvälistä talousjärjestelmää, takerrutaan kouristuksenomaisesti "saavutettuihin etuihin" ja suljetaan silmät kaikelta epämiellyttävältä.

Samaan aikaan Aurinkomatkat rahtaa suomalaisia Finnairin tilauslennoilla Pohjois-Brasiliaan ihmettelemään, onko vika kenties erilaisessa verenkierrossa, kun "neekerit" eivät millään saa talouttaan kuntoon, ja miten keskiluokkaiset brasilialaiset saattavat elää piittaamatta ympärillään vallitsevasta kurjuudesta.

Miettikääpä sitä verenkiertoa, kun seuraavan kerran tartutte ylihinnoiteltuun sokeripussiin.

Lisätty kello 13:04 ET | Permalink

 
Analytica


Uusimmassa New York Times Magazinessa on hupaisa artikkeli hevibändi Metallicaa kuvaavasta elokuvasta Some Kind of Monster [trailer], joka saa ensi-iltansa 9. heinäkuuta. Artikkelin mukaan elokuva on kaikkien aikojen syvällisin rockbändistä tehty psykologinen profiili. Samalla se on myös lähempänä vakavissaan tehtyä Spinal Tap -elokuvaa kuin yksikään aiempi rock-dokumentti.

Elokuvan tekijöiden alkuperäisenä tarkoituksena oli tuottaa kaksi 60-minuuttista infomercialia, joilla olisi markkinoitu Metallican tekeillä ollutta uutta albumia. Juuri kun mainospätkien kuvaukset olivat käynnistymässä, yhtye ajautui sisäiseen kriisiin, jonka seurauksena pitkäaikainen basisti Jason Newstead otti pitkät. Bändin mahdollisesta hajoamisesta huolestunut Metallican manageritiimi palkkasi 40.000 dollarin kuukausipalkalla "performance enhancement coach" Phil Towlen antamaan yhtyeelle terapiaa. Suunnitellut infomercialit muuttuivat oudoksi rock-dokumentiksi keski-ikäisten, patoutumia täynnä olevien rokkareiden terapiaistunnoista.

Terapian alkuvaiheet eivät sujuneet erityisen mallikkaasti. Iltapalakseen pullon Jägermeisteria kiskova laulaja-kitaristi James Hetfield suksi yllättäen kesken uuden albumin levyttämisen alkoholivieroitukseen. Yhtyeen kitaristi Kirk Hammett ja rumpali Lars Ulrich jäivät analysoimaan traumojaan kolmestaan terapeuttinsa kanssa.

Viimein Hetfield palasi vieroituksesta muuttuneena miehenä. Kamerat tallensivat, kuinka Ulrich ja Hetfield alkoivat terapeutin avustuksella selvittää keskinäisiä neuroosejaan; millaisia tunteita heillä oli toisiaan kohtaan ja miten molemmat tunsivat itsensä emotionaalisesti petetyiksi.

Lopulta miehet olivat niin sisällä terapiamaailmassaan, että he alkoivat analysoida myös omaa terapeuttiaan. Kun Phil Towle ei halunnut lopettaa yhteistyötään Metallican kanssa, Hetfield katsoi sen johtuvan terapeutin omista psyykkisistä patoutumista:

"Phil has issues, too," Hetfield said. "Every therapist has issues. We're all just people. We've all got some brokenness inside us. Phil's abandonment issues came up, and he tried to mask them by saying, 'You're mistrusting me.' And it's like, wow -- that's a really important point in the movie."

Vanhuus ei tule yksin. Jossakin vaiheessa kaikki alkavat ilmeisesti huolestua omasta psyykkisestä ja fyysisestä tasapainostaan. Hurjaa imagoa ylläpitäville rocktähdille se vain on vaikeampaa kuin muille. Tämä kävi minulle ilmeiseksi kymmenkunta vuotta sitten, kun Kauko Röyhkä selitti televisiossa, kuinka hän haluaisi vain "kitata kaljaa".

Seuraavana päivänä näin Röyhkän hölkkäämässä pitkin Merikannontietä korvalappustereot päässään -- ilmeisen huolestuneena omasta hyvinvoinnistaan.

Lisätty kello 10:39 ET | Permalink

 
Beep-Beep. R516H26 Wants Freedom.


Kun joskus aikoinaan vielä olin suomalainen, Hollywood-tuotannot tapasivat mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Eivät mene enää. Sinnikkäät yritykseni transformoitua Peter Elkiksi ovat auttaneet kummasti ymmärtämään myös amerikkalaista elokuvaa aivan uudella tavalla.

Älyllisesti ylirasittuneena rojahdin eilen illalla sohvalle katsomaan ABC-kanavalta tullutta Bicentennial Man -elokuvaa (1999). Koska minulla ei tunnetusti ole lainkaan mielikuvitusta, tämä Isaac Asimovin romaaniin perustuva eeppinen hengentuote kotitalousrobotin muodonmuutoksesta amerikkalaisen yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi on aiemmin sulkeutunut muiden scifi- ja fantasiapäkerrysten tavoin tajuntani ulkopuolelle. Eilisillan henkisessä nollapisteessä surisevan ja vinkuvan robotin puuhailut amerikkalaisessa omakotitalo-onnelassa tuntuivat kuitenkin vastaavan henkisiä tarpeitani, joten jaksoin seurata elokuvan ripulilääkemainoksineen kaikkineen loppuun saakka.

Bicentennial Man on mahtava kehityskertomus, joka paisuu allegoriaksi koko amerikkalaiselle yhteiskunnalle. Sen keskus"henkilö" on kovasti Robin Williamsia muistuttava robotti Andrew Martin, joka elokuvan alussa hankitaan amerikkalaiseen perheeseen kotiapulaiseksi. Jo varhaisessa vaiheessa perheenjäsenet huomaavat, että ylikohteliaaksi ohjelmoidulla Andrew'lla on erikoisia kykyjä. Hän on taitava luomaan käsillään kaikenlaista, minkä lisäksi hän selvästi osoittaa älyllistä uteliaisuutta. Perheenisä (Sam Neill) päättää päättää sallia Andrew'n kehittää itseään (vrt. yksilönvapaus).

Robotin itsensäkehittämisprojekti amerikkalaisen yhteiskunnan stimuloivassa vapaudessa sujuu paremmin kuin hyvin. Hän alkaa käyttää vaatteita, lukea kirjoja ja muodostaa mielipiteitä (vrt. kriittinen kansalaisuus). Aikaa kuluu ja robotti rupeaa yhä enemmän muistuttamaan ihmistä sekä ajatuksiltaan että käytökseltään.

Samalla hän alkaa kuitenkin päästä ympäröivästä arvomaailmasta perille jo vähän liiankin kanssa. Eräänä päivänä Andrew lähestyy isäntäänsä shekki kourassa ja ilmoittaa haluavansa ostaa (vrt. markkinatalous) itselleen freedomin. Andrew selittää lukeneensa ihmiskunnan historiaa ja todenneensa, että miljoonat ihmiset ovat aikojen saatossa menettäneet henkensä taistellessaan sodissa freedomin puolesta. Freedomin täytyy siksi olla jotakin tavoittelemisen arvoista.

Isäntä on tyrmistynyt. Katkerasti hän antaa Andrew'lle vapauden (vrt. orjavapautus), mutta heittää tämän samalla ulos talostaan. Robotti pettyy. Hän olisi halunnut jatkaa palvelustaan perheen luona vapaana robottina (vrt. tapauskohtaisesti neuvoteltavat työehdot). Koska hänen tunne-elämänsä ei onneksi ole vielä kehittynyt liikaa, hän ei silti mahdottomasti lannistu takaiskusta, vaan nikkaroi itselleen merenrantaan omakotitalon (vrt. American dream of homeownership).

Aikaa kuluu jälleen vuosikaupalla. Yllättäen eräänä aamuna perheen tytär ilmaantuu Andrew'n merenrantatalolle kertomaan, että isäntä viruu sairaalassa kuolemaisillaan. Andrewn robottisydän on sulaa metallia, ja hän menee sairaalaan tapaamaan entistä isäntäänsä. Isäntä puristaa uskollisen palvelijansa kättä, katuu ilkeyttään ja kuolee.

Andrew haluaa lähteä etsimään androidilajitovereitaan, joista suurin osa on poistunut käytöstä jo aikapäiviä sitten. Vuosia hän taivaltaa jalan pitkin laajaa isänmaataan (vrt. Frederick Jackson Turnerin frontier-teesi) etsien muita robotteja. Viimein Andrew löytää San Franciscosta Motown-sävelten tahdissa tanssahtelevan, ekstrovertin naisrobotin. Hänen pettymyksensä on suuri, kun täydellisestä alumiinivartalostaan huolimatta naisrobotti ei olekaan hänen älyllinen vastinkappaleensa.

Naisrobotti kuitenkin johdattaa Andrew'n isäntänsä luo. Tämä paljastuu robottimallin keksijän pojaksi, joka on salassa jatkanut isänsä aloittamaa kehitystyötä. Keksijä tekee Andrew'lle ihmistä muistuttavan ulkonäön täydellisine kasvoineen (vrt. Extreme Makeover). Andrew on suunniltaan innosta: hänestä on tulossa ihminen.

Robin Williamsiksi muuttunut Andrew palaa takaisin vanhan isäntäperheensä luo. Vuodet ovat vierineet, ja perheen pikkutytöstä on tullut harmaahapsinen isoäiti. Andrew kiinnostuu tämän lapsenlapsesta, temperamentikkaasta Portiasta (Embeth Davidtz). Hän päättää voittaa Portian sydämen omakseen tämän vastusteluista huolimatta.

Jotta robotti voisi tuntea inhimillisiä tunteita, hän suunnittelee itselleen ihmisen hermojärjestelmän. Keksijä rakentaa Andrew'lle piirustusten mukaan hermoston ja lisää häneen lisäksi myös muita tärkeitä inhimillisiä ominaisuuksia kuten perhekalleudet. Tällä välin Portia on kuitenkin jo menossa naimisiin. Andrew palaa takaisin Portian luo ja suutelee tätä keinohuulillaan. Portian sydän sulaa, ja hän päättää jäädä Andrew'n luo.

Mutta yhteiskunta on robotin ja ihmisen välistä liittoa vastaan. Robotti-Andrew aloittaa kansalaisoikeustaistelun (vrt. black rights -> gay rights -> robot rights) päämääränään tulla julistetuksi ihmiseksi, jotta hän voisi avioitua rakkaansa kanssa (vrt. perhearvot). Yritys kaatuu ihmisen geenistön puuttumiseen, ja oikeusistuin julistaa Andrew'n edelleen robotiksi.

Oikeudellisen sorron pakottamana Andrew päättää tehdä hirvittävän uhrauksen. Hän asennuttaa itseensä loputkin ihmisen elimet verineen päivineen, jotta geenipoolivaatimus täyttyisi. Samalla hän kuitenkin joutuu luopumaan kuolemattomuudestaan, sillä ihmisen elimistö tunnetusti rappeutuu ajan myötä.

Vuodet kuluvat jälleen ennen kuin harmaatukkaiseksi senior citizeniksi muuttunut Andrew pääsee palaamaan oikeussaliin. Hän uudistaa pyyntönsä tulla julistetuksi ihmiseksi, ja oikeusistuin ottaa asian uudelleen käsittelyynsä. Päätöksen tekeminen kimurantissa asiassa kestää niin kauan, että Andrew ja Portia makaavat jo kuolinvuoteellaan, kun asiaan lopulta saadaan selvyys. Tuomari julistaa Andrew'n ihmiseksi sekä vihkii hänet ja Portian avioliittoon. Tällä välin heikko Andrew on kuitenkin vetänyt jo viimeisen henkäyksensä, eikä koskaan saa kuulla virallista hyväksyntää inhimillisyydelleen. Ihmisrobotin 200 vuotta kestänyt elämä on päättynyt.

Bicentennial Man on amerikkalainen Suuri Kertomus robottiyksilön taistelusta oman freedominsa puolesta. Amerikkalainen yhteiskunta sallii robotin vapaasti kehittää itseään haluamaansa suuntaan, mutta viime kädessä yksilön on silti kannettava vastuunsa ja taisteltava itse tiensä vapauteen. Lopulta oikeus tietenkin voittaa, koska yhteiskunta rakentuu perimmiltään oikeudenmukaisuudelle (vrt. justice for all).

Monumentaalisista ansioistaan huolimatta Bicentennial Manilla on myös puutteensa, sillä robotti tuntuu käyttäytyvän välillä suorastaan epäamerikkalaisesti. Metallisella elimistöllä voidaan luultavasti perustella robotin erikoislaatuista ruokavaliota, johon ei sisälly lainkaan Whopper Mealia tai Kentucky Fried Chickeniä. Mutta miten ihmeessä elokuvantekijät oikeuttavat sen, että emme näe robottia kertaakaan autoilemassa tai työntämässä Walmartin ostoskärryjä? Kerta kaikkiaan epäilyttävää.

Vielä oudompaa on se, että robotilla ei tunnu olevan minkäänlaista suhdetta uskontoon. Paitsi että emme näe häntä sunnuntaiaamuisin kirkossa tai katsomassa tv-pappia kotonaan, hän ei edes vaivaudu pohtimaan maailman syntyä tai sielunsa kohtaloa. Eikä hänellä tunnu olevan kantaa aborttikysymykseenkään.

Taistelu robottien oikeuksien puolesta tosin antaisi ymmärtää, että Andrew on ehkä poliittiselta kannaltaan liberaali. Se selittäisikin paljon hänen omituista käytöstään.

Lisätty kello 10:57 ET | Permalink

 
Mädät omenat?


Washington Postin Anne Appelbaum sen sanoi: Kuka tahansa voi julkisuuteen tulleiden dokumenttien avulla itse päätellä, mistä Irakin kidutusjupakassa on kyse. Mutta kiinnostaako ketään?

Toukokuussa vellonut kidutusskandaali on pikku hiljaa painumassa takavasemmalle julkisuuden valokeilasta. Kansakunnan huomio on ollut luonnollisesti viime ajat kiinnittyneenä presidentti Ronald Reaganin kuolemaan, ja muut uutisaiheet ovat sen vuoksi saaneet osakseen normaalia vähäisempää mielenkiintoa.

Vieläkin suurempi syy kidutuskeskustelun lientymiseen lienee se, että Donald Rumsfeldin taannoisista varoituksista huolimatta uusia kidutuskuvia ei ole pitkään aikaan tullut julkisuuteen. Kuvan voimaa on tällaisessa asiassa vaikea yliarvioida. Kukaan ei kiinnittänyt kidutussyytöksiin juuri minkäänlaista huomiota ennen kuin valokuvat ihmispyramideista, huppupäisistä vangeista ja raivotautisen näköisistä sotilaskoirista alkoivat tulvia kansalaisten olohuoneisiin tv-ruuduista ja lehtien etusivuilta.

Kidutusrintamalla on silti tapahtunut viimeisen kahden viikon aikana paljon. Itse asiassa kidutuksen koko muotokuva on alkanut vasta nyt hahmottua kaikessa rumuudessaan -- ja valitettavasti juuri aiemmin ennakoimani kaltaiseksi.

Viime viikon maanantaina konservatiivinen Wall Street Journal julkaisi artikkelin, joka perustui lehden haltuunsa saamaan, puolustusministeriön alun perin salaiseksi luokittelemaan muistioon. Tämä nk. "Rumsfeld-memo" pitää sisällään Pentagonin oikeusoppineiden arvioita siitä, millaisia rajoituksia lait ja kansainväliset sopimukset asettavat terrorismin vastaisessa sodassa käytettäville kuulustelutekniikoille. Memon laatineet juristit toteavat muun muassa, että kansainväliset sopimukset ja Yhdysvaltain oma kidutuksen vastainen laki eivät sido presidentti Bushia, jolla on puolustusvoimien ylipäällikkönä valta hyväksyä mitä tahansa tekniikoita kansakunnan turvallisuuden takaamiseksi.

Samoihin aikoihin levisi tietoja myös toisesta muistiosta, jonka oikeusministeriö oli laatinut CIA:n ja Valkoisen talon pyynnöstä elokuussa 2002. Tässä nk. "torture memossa" esitetään, että terrorismista epäiltyjen Al Qaida-jäsenten kiduttaminen saattaisi olla juridisesti oikeutettua ja että kansainväliset kidutuksen vastaiset sopimukset voisivat olla Yhdysvaltain perustuslain vastaisia, mikäli niitä sovellettaisiin terrorismiepäiltyjen kuuluisteluihin. Lisäksi muistiossa annetaan kidutukselle erittäin suppea määritelmä, joka sallii runsaasti liikkumavaraa aiheuttaa kuulusteltavalle sekä fyysistä että psyykkistä tuskaa. Muistion mukaan kidutus on "equivalent in intensity to the pain accompanying serious physical injury, such as organ failure, impairment of bodily function, or even death." Kuulustelumenetelmien aiheuttaman psykkisen vahingon taas tulisi olla kestoltaan "kuukausia tai jopa vuosia", jotta kidutuksen tunnusmerkistö täyttyisi. Toisin sanoen esimerkiksi kuulusteltavan hakkaaminen, ihon polttaminen savukkeella tai edes raiskaaminen tuskin täyttäisi muistion antamia kriteerejä kidutukselle.

Asiakirjat tulivat julkisuuteen erittäin hankalaan aikaan, sillä oikeusministeri John Ashcroft oli viime keskiviikkona senaatin oikeuskomitean kuultavana ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Kolmetuntiseksi venyneen grillauksen aikana silmin nähden kiusaantunut Ashcroft kieltäytyi luovuttamasta julkiseksi luokiteltua "torture memoa" senaatille eikä vastannut hänelle esitettyihin kysymyksiin. (Innokkaimmat voivat katsoa koko roskan täällä.) Sunnuntaina Washington Post lopulta julkisti kiistellyn muistion www-sivuillaan.

Mitä nämä muistiot kertovat meille? No ainakin sen, että viranomaiset ovat jo pitkään kartoittaneet juristien avustuksella lainsäädännön porsaanreikiä, jotka mahdollistaisivat kidutuksen käytön -- vaikkakaan ei tietysti kidutuksen nimellä. Presidentti Bush kyllä vakuutti viime perjantaina viranomaisten noudattavan toiminnassaan lakeja, mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Oikeusministeriön ja puolustusministeriön muistioissa esitettyä tulkintaako?

Kaiken tämän valossa on hieman vaikeata uskoa, että Abu Ghraibin kiduttajat olisivat yksittäisiä "mätiä omenoita", kieroutuneita yksilöitä, jotka toimivat moraalia ja saamiaan ohjeita vastaan. Riippumatta siitä, onko hallinto pannut kidutusmuistioidensa opit täytäntöön vaiko ei, se on vähintäänkin luonut yleisen ilmapiirin, jossa kidutus ei näyttäydy mitenkään vieraana tai tuomittavana asiana. Koneisto, joka on jo vuosia selvitellyt kidutuksen käyttömahdollisuuksia, on tuskin kanavoinut sotilaille mitään kovin tiukkaa kidutuksen vastaista henkeä. Jos kidutus ylipäätään on "mätien omenoiden" syytä, suurimmat omenat löytyvät kyllä jostakin aivan muualta kuin vanginvartioiden joukosta.

Nähtäväksi jää, pysyykö keskustelu vielä hengissä vai unohtuuko asia kokonaan kesälomien ja muiden kiireellisempien asioiden painaessa päälle. En voi muuta kuin toivoa Anne Appelbaumin tavoin, että asia selvitetään ennen kuin eräänä päivänä heräämme ja toteamme, että kidutus onkin ollut laillista aina.

Lisätty kello 11:11 ET | Permalink

 
Tiikeri tankkiin


Yksi Yhdysvaltain poliittisen järjestelmän parhaista puolista on se, että osavaltioilla on mahdollisuus säätää viisaita lakeja, mikäli liittovaltiota hallitsevat poliitikot ovat liian hölmöjä.

Näin ollaan nyt menettelemässä Kaliforniassa, joka aikoo leikata autojen kasvihuonekaasupäästöjä 30 %:lla seuraavan kymmenen vuoden aikana. Koska hiilidioksidipäästöjä ei voida pienentää katalysaattorin avulla samaan tapaan kuin esim. typpioksidi- tai hiilivetypäästöjä, leikkaus tarkoittaa käytännössä autojen polttoaineen kulutuksen pienentämistä. Toisin sanoen autoista täytyy tehdä energiatehokkaampia.

Polttoaineen kulutuksen leikkaamiseen onkin aihetta, sillä liittovaltion ympäristövirasto EPA:n mukaan autojen polttoainetehokkuus putosi vuonna 2002 alimmalle tasolleen 22 vuoteen. Kun amerikkalainen körötteli vuonna 1988 yhdellä gallonalla polttoainetta 22,1 mailia (1 l/9,4 km), vuonna 2002 sama määrä menovettä riitti enää 20,4 mailin matkaan (1 l/8,7 km). Suurimpana syynä energiatehokkuuden laskuun ovat 1990-luvulla muotiin tulleet tankkimaiset SUVit eli luksusmaasturit. Näitä lähes kolmen tonnin painoisia järkäleitä vauhdittavat 5-litraiset koneet sekä neliveto, jota kauppareissulla kulkeva perheenäiti pääsee käyttämään ehkä viisi minuuttia kerran kymmenessä vuodessa. Avolava-autot, SUVit ja muut raskaamman sortin lelut muodostavat nykyään jo puolet myydyistä uusista yksityisautoista. Siksi ei ole ihme, että monet ovat alkaneet ostaa SUVeja oman turvallisuutensa vuoksi: kukapa haluaisi ajaa Volkswagen Golfilla nokkakolarin Hummerin kanssa.

Autoilu on Yhdysvalloissa toiseksi merkittävin hiilidioksidipäästöjen aiheuttaja. Vuosittain CO-kakkosta nousee pakoputkista taivaan tuuliin kaikkiaan 1,5 miljardia tonnia. Suurin hiilidioksin tuottaja on edelleen energiateollisuus, jonka päästöt nousevat 2,5 miljardiin tonniin vuodessa. Vajaan kolmanneksen leikkaus autojen hiilidioksidipäästöihin olisi siis kohtuullisen merkittävä pudotus.

Polttoainetalouden parantamiseen olisi tietysti toinenkin syy. Kun öljynkulutus nousi Yhdysvalloissa vuosina 1990-1999 kaikkiaan 15 %:lla, öljyn tuonti ulkomailta kasvoi peräti 40 %. Maa ei yksinkertaisesti kykene tuottamaan riittävästi öljyä omiin tarpeisiinsa. Nykyvauhtia amerikkalaiset maksavat tuontiöljystään noin 200.000 dollaria minuutissa, mikä ei ole ihan pieni hinta edes maailman suurimmalle kansantaloudelle. Lisääntyvä riippuvuus tuontiöljystä sitoo Yhdysvallat entistä tiukemmin maailman kriisipesäkkeisiin ja mm. Saudien diktaattoridynastiaan, jonka alamaiset sitten tulevat kiitokseksi seiniemme läpi sisään matkustajakoneilla.

Tekniikka päästöjen ja polttoaineenkulutuksen merkittävään pudottamiseen on jo olemassa. Auto- ja öljyteollisuus sekä Bushin hallinto vain ovat olleet kovin haluttomia tuomaan sitä yksityisten kuluttajien ulottuville. Kaikella todennäköisyydellä autoteollisuus tulee haastamaan myös Kalifornian osavaltion oikeuteen päästönormien tiukentamisesta. Lain mukaan autojen polttoainetaloutta koskevat määräykset kun kuuluvat liittovaltion vastuualueeseen, ja Kalifornian nyt esittämiä päästörajoituksia voi siinä mielessä tulkita osavaltion lainsäädäntövallan ylittämiseksi.

Kalifornian esimerkki saattaa silti saada aikaan ketjureaktion, jota autoteollisuuden on vaikeata pysäyttää. Vastaavia rajoituspäätöksiä on odotettavissa ainakin New Yorkin, Massachusettsin, Vermontin ja Mainen osavaltioilta. New Yorkin kuvernööri George Pataki on parhaillaan suunnittelemassa tiukempia rajoituksia sähkövoimaloiden hiilidioksidipäästöille, ja hän on ilmoittanut myös seuraavansa Kalifornian esimerkkiä autojen päästörajoitusten suhteen.

Matkalla Rion ympäristökokoukseen vuonna 1992 silloinen presidentti George H.W. Bush totesi tunnetusti: "The American way of life is not up for negotiation". Mikäli hän tarkoitti tarpeetonta öljyn tuhlausta, massiivisia hiilidioksidipäästöjä ja kasvavaa riippuvuutta tuontiöljystä, hän saattoi sittenkin olla väärässä. Pelkkä autojen hiilidioksidipäästöjen leikkaaminen 30 %:lla tuskin pysäyttää kasvihuoneilmiötä tai edes öljyntuontia, mutta ainakin asiasta keskustellaan -- haluttiin sitä Washingtonissa tai ei.

Lisätty kello 21:23 ET | Permalink

 
Que bonita bandera


Edellisen postauksen valitusvirressä Monty Brogan väitti, että puertoricolaiset ovat "worst fucking parade in the city".

No, ei pidä paikkaansa. Sunnuntaina vietettiin Puerto Rican Daytä, johon liittyvä paraati keräsi satoja tuhansia osanottajia Fifth Avenuen varrelle. Nyt 46. kertaa järjestetty Puerto Rican Day on New Yorkin 800.000-päisen puertoricolaisväestön suurin tapahtuma. Paraatissa olivat edustettuina mm. kaupungin ja osavaltion eri toimialojen puertoricolaiset työntekijät, Puerto Ricon eri paikkakunnat sekä koko joukko newyorkilaisia ja puertoricolaisia poliitikkoja. Juhlan kunniaksi myös Peter Elk muuttui Pedro Alceksi ja kävi käräyttämässä nenänsä porottavassa auringonpaisteessa.

NYPD goes puertoriqueño

FDNY (palolaitos) goes puertoriqueño

Dogs go puertoriqueño

Department of Sanitation (roskakuskit) goes puertoriqueño

Hmmm... An old Samsonite turned-into-a-boombox goes puertoriqueño

New Yorkin osavaltion kuvernööri George E. Pataki goes puertoriqueño

Puertoricolaista naiskauneutta #1

Puertoricolaista mieskomeutta #1 (huom. asenne ja nännilävistykset)

Puertoricolaista naiskauneutta #2

Puertoricolaista mieskomeutta #2

NYS Department of Correction (vanginvartijat) go puertoriqueño

Säilykevalmistaja Goya goes puertoriqueño. No, wait, Goya is Puerto Rican!

Que bonita bandera! Yo! Yo!


Vielä täydennykseksi pari digikameralla otettua videoklippiä:

Koululaisorkesteri (Windows Media, 815 KB)

Salsatähti Willie Colón (Windows Media, 590 KB)

Lisätty kello 22:45 ET | Permalink

 
Omalaatuinen rakkaudentunnustus

Yksi omintakeisimmista ja samalla osuvimmista rakkaudentunnustuksista New Yorkille löytyy Spike Leen vuonna 2002 valmistuneesta elokuvasta 25th Hour [trailer]. Alakuloinen 25th Hour sijoittuu syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeiseen New Yorkiin. Päähenkilö, Monty Brogan (Edward Norton), on tuomittu huumerikoksista seitsemän vuoden vankeusrangaistukseen. Elokuvassa seurataan hänen viimeistä vuorokauttaan vapaudessa. Monty pohdiskelee tulevaisuuttaan ja tekemiään vääriä valintoja sekä yrittää irvissä hampain pitää hauskaa vanhojen ystäviensä kanssa.

Elokuvan alkupuolella olevassa kohtauksessa Monty syö baarissa lounasta isänsä (Brian Cox) kanssa. Kun Monty menee vessaan pesemään käsiään, hänen katseensa kiinnittyy wc:n peilissä olevaan Fuck you -tuherrukseen. Hän mumisee itsekseen "Yeah, fuck you too", minkä jälkeen hänen oma peilikuvansa alkaa pitää erikoislaatuista monologia. Katkera peilikuva manaa yksi toisensa jälkeen kaikki New Yorkissa edustettuina olevat väestöryhmät alimpaan helvettin. Vaikka yksinpuhelu näennäisesti uhkuu vihaa, ainakaan Peter Elk ei juuri voi pitää sitä minään muuna kuin epätoivoisena rakkaudentunnustuksena kotikaupungilleen. Viimeistään siinä vaiheessa, kun puhe kääntyy Astorian ketjutaloihin ja Park Slopen brownstoneihin, näkökenttäni sumentuu kyynelistä [teksti pöllitty täältä]:

Real Monty:
Yeah, fuck you too.

Mirror Monty:
Fuck me? Fuck you. Fuck you and this whole city and everyone in it.

Fuck the panhandlers grubbing for money, smiling at me behind my back. Fuck the squeegee men dirtying up the clean windshield of my car. Get a fucking job.

Fuck the Sikhs and the Pakistanis bombing down the avenues in decrepit cabs, curry steaming out their pores, stinking up my day. Terrorists in fucking training. Slow the fuck down!

Fuck the Chelsea Boys with their waxed chests and pumped-up biceps, going down on each other in my parks and on my piers, jiggling their dicks on my Channel 35.

Fuck the Korean grocers with their pyramids of overpriced fruit and their tulips and roses wrapped in plastic. Ten years in the country, still no speakee English.

Fuck the Russians in Brighton Beach. Mobster thugs sitting in cafes, sipping tea in little glasses, sugar cubes between their teeth, wheelin' and dealin' and schemin'. Go back where you fucking came from.

Fuck the black-hatted Hasidim strolling up and down 47th Street in their dirty gabardine with their dandruff, selling South African apartheid diamonds.

Fuck the Wall Street brokers. Self-styled masters of the universe. Michael Douglas-Gordon Gekko wannabe motherfuckers figuring out new ways to rob hard-working people blind. Send those Enron assholes to jail for fucking life. You think Bush and Cheney didn't know about that shit? Give me a fucking break. Imclone. Adelphia. Worldcom.

Fuck the Puerto Ricans. Twenty to a car, swelling up the welfare rolls. Worst fucking parade in the city. And don't even get me started on the Dominicans, 'cause they make the Puerto Ricans look good.

Fuck the Bensonhurst Italians with their pomaded hair, their nylon warmup suits, their St. Anthony medallions, swinging their Jason Giambi Louisville Slugger baseball bats trying to audition for "The Sopranos".

Fuck the Upper East Side wives with their Hermes scarves and their $50 Balducci artichoke. Overfed faces getting pulled and lifted and stretched all taut and shiny. You're not fooling anybody, sweetheart.

Fuck the Uptown brothers. They never pass the ball, they don't want to play defense, they take five steps on every layup to the hoop, and then they want to turn around and blame everything on the white man. Slavery ended 137 years ago. Move the fuck on.

Fuck the corrupt cops with their anus-violating plungers and their 41 shots, standing behind a blue wall of silence. You betray our trust!

Fuck the priests who put their hands down some innocent child's pants. Fuck the church that protects them, delivering us into evil.

And while you're at it, fuck J.C. He got off easy -- a day on the cross, a weekend in hell, and all the hallelujahs of the legioned angels for eternity. Try seven years in fucking Otisville, J.

Fuck Osama bin Laden, Al Qaeda, and backward-ass cave-dwelling fundamentalist assholes everywhere. On the names of innocent thousands murdered, I pray you spend the rest of eternity with your 72 whores roasting in a jet-fuel fire in hell. You towel-headed camel jockeys can kiss my royal Irish ass.

Fuck Jacob Elinsky. Whining malcontent.

Fuck Francis Xavier Slaughtery, my best friend, judging me while he stares at my girlfriend's ass.

Fuck Naturelle Riviera. I gave her my trust and she stabbed me in the back. Sold me up the river. Fucking bitch.

Fuck my father with his endless grief, standing behind that bar, sipping on club soda, selling whiskey to firemen and cheering the Bronx Bombers.

Fuck this whole city and everyone in it, from the row houses of Astoria to the penthouses on Park Avenue, from the projects in the Bronx to the lofts in Soho, from the tenements in Alphabet City to the brownstones in Park Slope to the split-levels in Staten Island, let an earthquake crumble it, let the fires rage, let it burn to fucking ash, and then let the waters rise and submerge this whole rat-infested place.

Real Monty:
No... No. Fuck you Montgomery Brogan. You had it all and you threw it away, you dumb fuck!

(tries to rub off "Fuck you!" from mirror)

Lisätty kello 11:28 ET | Permalink

 
Päivän vaatimus


Päivän hupinumerosta vastaa tänään valtakunnan virallinen nauruoraakkeli, universumin vaalikuninkaan titteliä tavoitteleva Paavo Lipponen:

SDP on huolissaan menestyksestään sunnuntain europarlamenttivaaleissa.

Tänään tiedotusvälineiden eteen astui puolueen puheenjohtaja Paavo Lipponen, joka vetosi voimakkaasti SDP:tä kannattavia kansalaisia äänestämään sunnuntaina.

Sosialidemokraattien mielestä Suomen tulee tavoitella yli 50 prosentin äänestysaktiivisuutta. SDP:n puoluehallitus käsitteli vaalitilannetta tänä aamuna.

Puolueen hermostumisen taustalla on Helsingin Sanomien tiistaina julkistama kysely, jonka mukaan SDP saisi noin 20 prosentin kannatuksella näissäkin vaaleissa europarlamenttiin vain kolme paikkaa, kun keskusta ja kokoomus saisivat neljä.

Lipponen ei usko, että alhaiset kannatusluvut kertoisivat siitä, että hänen ja SDP:n ajamalla Eurooppa-politiikalla ei olisi kannatusta kansalaisten keskuudessa.

Tottahan toki kansa kannattaa raivokkaasti Lipposen ja SDP:n Eurooppa-politiikkaa. Siitä ei voi olla epäilystäkään. Kansalaiset haluavat vain ilmaista kannatuksensa omaperäisellä tavalla: äänestämällä muita puolueita.

Lipposen linjalla jatkaen Peter Elk vaatii, että äänten laskentatapa täytyy välittömästi saattaa vastaamaan reaalitodellisuutta. Positiivisia malleja uudelle vaalitavalle voitaisiin hakea esimerkiksi edesmenneestä Irakista, jossa Saddamin varaukseton kansansuosio heijastui täysimittaisesti sataa prosenttia hipovissa kannatuslukemissa. Toinen vaihtoehto olisi Yhdysvaltain malli, jossa vähemmän ääniä saaneesta, mutta oikeasti suurempaa kansansuosiota nauttivasta henkilöstä voidaan tehdä presidentti.

Lisätty kello 11:47 ET | Permalink

 
Presidenttivaltaa vai kansanvaltaa?


Kun useimmat televisiokanavat suoltavat illasta toiseen yhä järjettömämmiksi muuttuvia tositv-ohjelmia tai ajat sitten puhtinsa menettäneitä sarjoja, kuivakkaan poliittinen C-SPAN on todellinen keidas sekä informaatiota että viihdettä janoavalle kansalaiselle. Edelleen kanavaa johtava virkamiehen näköinen Brian Lamb perusti C-SPANin 1970-luvun lopulla lähettämään suoraa ohjelmaa edustajainhuoneen istunnoista. Tarkoituksena oli antaa kansalaisille mahdollisuus seurata poliittista päätöksentekoprosessia reaaliajassa ja antaa heille sitä kautta eväitä myös poliittiseen osallistumiseen. Sittemmin C-SPAN on muuttunut jo 3-kanavaiseksi, ja ohjelmistoon on tullut suorien lähetysten lisäksi mm. haastatteluja, call-in -ohjelmia ym.

Jokunen viikko sitten katselin C-SPANilta senaatin Armed Services Committeen istuntoa, jossa apulaispuolustusministeri Paul Wolfowitz, kenraali Peter Pace sekä valkoisen talon apulaisbudjettipäällikkö Joel Kaplan olivat kuultavana 25 miljardin dollarin lisämäärärahan myöntämisestä Irakin ja Afganistanin operaatioita varten. Useat senaattorit pistivät hallinnon edustajat todella tiukoille leväperäisesti laaditusta määrärahaesityksestä, jossa rahojen tarkempaa käyttökohdetta ei oikeastaan määritellä mitenkään. Wolfowitz kumppaneineen tuijottivat monttu auki, kun senaattori toisensa jälkeen ilmaisi paheksuntansa hallinnon pyytämää "avointa shekkiä" kohtaan. Lopulta helvetti puhkesi valloilleen, kun senaattorit Edward Kennedy ja Jack Reed alkoivat piinata Wolfowitzia amerikkalaisten Irakissa käyttämistä kuulustelumenetelmistä. Raivosta puhkuvan Kennedyn ja tuskaisen Wolfowitzin välisen yhteenoton seuraaminen voitti jännittävyydessään minkä hyvänsä reality-sarjan 6-0.

Suomesta katsottuna USA:n poliittinen järjestelmä näyttää helposti presidenttikeskeiseltä yksinvallalta. Presidentillä on suuri valta ministereiden valitsemisessa, eikä hallituksen tarvitse nauttia kongressin luottamusta. Kansanedustuslaitos ei voi erottaa hallituksen jäseniä muuten kuin hankalan impeachment-menettelyn kautta, jonka käyttö edellyttää syyllistymistä rikokseen verrattavissa olevaan virkavirheeseen.

Presidenttivaltaisuus on kuitenkin osin näköharhaa. Amerikkalainen poliittinen järjestelmä perustuu kolmen valtakeskuksen, kansanedustuslaitoksen, presidentin (hallituksen) ja tuomioistuinten väliseen tasapainoon. Kun kongressi istuu rahakirstun päällä, hallituksen on käytännössä hyvin vaikea toimia ilman sen tukea. Hallinnon edustajia piinataan tämän tästä yllä kuvatun kaltaisilla kuulemisilla, joissa änkyttäville budjettipäälliköille ja hölmistyneille ministereille ei juuri armoa anneta.

Silmiinpistävää on erityisesti senaattoreiden ja kongressiedustajien riippumattomuus: presidentti ei voi mitenkään automaattisesti luottaa saavansa oman puolueensa senaattoreiden ja kongressiedustajien tuen taakseen. Republikaanien joukossa on monta itsenäisesti ajattelevaa ja toimivaa senaattoria, jotka eivät tyydy kannattamaan jokaista laki- ja määrärahaesitystä pelkästään siksi, että ne sattuvat tulemaan republikaanipresidentin johtamalta hallinnolta. Heidät täytyy ensin vakuuttaa esitysten mielekkyydestä.

Suomen perustuslain 2 §:ssä todetaan, että valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Valtioneuvoston tulee perustuslain mukaan nauttia eduskunnan luottamusta. Teoriassa tämä tarkoittaa sitä, että eduskunta voi erottaa hallituksen tai yksittäisen ministerin välikysymysmenettelyllä.

Käytännössä hallituksen toimien valvonta on kuitenkin parlamentaarisessa demokratiassa vaikeaa, jos hallituspuolueilla on eduskunnassa enemmistö ja kansanedustajat sidotaan puolueen kantoihin tiukan puoluekurin avulla. Välikysymyksistä tulee helposti poliittista teatteria, jossa oppositio räksyttää laiskasti aitiossaan istuville ylimielisille ministereille. Tämän jälkeen seuraa äänestys, jossa hallitus säännönmukaisesti "voittaa" eduskunnan luottamuksen taakseen. Sama koskee budjettikäsittelyä: nimellisen keskustelun jälkeen eduskunta toimii hallituksen kumileimasimena. Tietystä näkökulmasta voisi siis väittää, että korkein valtiovalta ei Suomessa tarkkaan ottaen kuulu eduskunnalle vaan pikemminkin hallituspuolueille, joilla on eduskunnassa enemmistö.

Pitäisikö Suomessa siis siirtyä presidenttivetoiseen demokratiaan? No ei, mutta puoluekurin jonkinasteinen löyhentäminen voisi parantaa hallituksen tulosvastuullisuutta suhteessa kansaan. Samalla suomalaiset voisivat uudella tavalla kiinnostua politiikasta, kun eduskunnan toiminta olisi muutakin kuin opposition ennalta tuloksettomaksi tiedettyä valitusta ja kumileimasinmaisia "luottamusäänestyksiä". Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, politiikasta voisi tulla kriittistä ja kiinnostavaa -- ainakin suuremmassa määrin kuin se on nykyisin.

Suomalainenkin voisi tällaisissa oloissa vaihtaa Miljonääri-Jussin tuijottelun eduskunnasta lähetettävään suoraan tv-ohjelmaan, jossa kärsivää Vanhasta grillattaisiin oikein kunnolla. Sadistisella vahingonilolla on Suomessa hyvät, pitkät perinteet. Voisimme saman tien olla niistä ylpeitä ja valjastaa ne poliittisen aktiivisuuden muotoon.


Lisätty kello 11:33 ET | Permalink

 
Hyvää kylmää


Joskus muinoin Huurre Oy:n pakastintehtaan edustalla Ylöjärvellä oli mainostaulu, jossa kehuttiin Huurteen "tekevän hyvää kylmää". Huurteen kylmää ei täällä ole saatavilla, mutta Panasonicin valmistama kylmä on onneksi aivan yhtä hyvää.

Niinpä Panasonic-ilmastointilaite on nyt asennettu vaappumaan makuuhuoneemme ikkuna-aukkoon. Kuten kuvasta näkyy, asennus ei ehkä ole ihan siisteimmästä päästä, mutta pääasia lienee, että ilma jäähtyy. Tänään ulkolämpötila ei tosin noussut kuin vaivoin suomalaisen hellerajan yläpuolelle, joten laitteella ei ole vielä ollut kovin runsaasti käyttöä.

Kesähelteillä päästään sitten ulvottamaan vekotinta täysillä kierroksilla ja odottelemaan seuraavaa Manhattanin pimentävää sähkökatkosta...

Lisätty kello 22:41 ET | Permalink