Ich bin ein Californian


Peter Elkin tutkimusmatkat uudella mantereella jatkuvat länsirannikon valloituksella. Kävimme viikonloppuna tutustumassa San Franciscoon, tuohon hippien ja homojen vapaamieliseen mekkaan.

San Francisco on aika epätyypillisen oloinen amerikkalainen kaupunki. Toisin kuin useimmissa muissa amerikkalaisissa metropoleissa, San Franciscossa on tiheästi rakennettu, elävä keskusta, joka ei autioidu öisin. Arkkitehtuuri on itärannikon näkökulmasta katsottuna paikoitellen oudon etelämaalaista, jopa välimerellisen oloista. Myös uudemmat rakennukset poikkeavat ulkonäöltään siitä, mihin muualla Amerikassa on tottunut. San Franciscosta löytyy mm. funkkista sekä "suomalaislaistyylistä" (vrt. Helsingin Herttoniemi, Lauttasaari, Ruskeasuo) 50-luvun arkkitehtuuria.

Toimivassa joukkoliikenteessä on useita historiallisia kerrostumia: kirjo ulottuu sata vuotta vanhoista kaapeliraitiovaunuista ja 1940-luvun virtaviivaisista sähköratikoista johdinautoihin ja hypermoderniin BART-junaan. Suuret korkeuserot huomioon ottaen oli myös yllättävää havaita, että jotkut ihmiset liikkuivat jopa polkupyörällä.

Sanfranciscolaiset eivät näytä jakavan maanmiestensä makutottumuksia edes henkilöautojen tai ruoan suhteen. Suurin osa autoista on japanilaista tai eurooppalaista valmistetta Pontiacien ja Chryslereiden jäädessä vähemmistöön. McDonaldsin tai Taco Hellin tyylisiä pikaruokapaikkoja ei nälkäinen turisti tahdo löytää keskustasta muuten kuin korkeintaan vainukoiran opastamana.

New Yorkin tapaan San Francisco on monietninen kaupunki. San Franciscon etninen kirjo ei silti juuri muistuta New Yorkia. Kaupungin väestöstä yli 30 prosenttia on aasialaista, lähinnä kiinalaista alkuperää, kun taas mustia on alle 10 prosenttia. Noin 14 prosenttia asukkaista on latinoja. Toisin kuin New Yorkissa heistä suurin osa on kuitenkin lähtöisin Meksikosta ja Keski-Amerikan maista. Kun dominikaaneja oli New Yorkissa vuoden 2000 väestönlaskennan mukaan yli 400.000, San Franciscossa heitä oli vain 148. Kaikki tämä lyö leimansa myös nk. etnisiin kaupunginosiin: yhteisestä kielestä huolimatta San Franciscon espanjankielisellä Missionin kaupunginosalla tuntui olevan kovin vähän tekemistä Manhattanin Washington Heightsin kanssa.

Sosiaalisten ongelmien ja erilaisen häiriökäyttäytymisen suhteen sanfranciscolaisten toleranssi tuntui olevan aika korkea. Pormestari Rudi Giuliani "siivosi" 1990-luvulla New Yorkin kadut asunnottomista ja päihteiden väärinkäyttäjistä nollatoleranssipolitiikallaan. Politiikan seurauksena itse päihde- ja asunnnottumuusongelmat tuskin hävisivät mihinkään, mutta ainakin kaljaa kamapäissään vetävä narkomaanilauma on tätä nykyä Manhattanilla melkoinen harvinaisuus. San Franciscossa laitapuolen kulkijoita sen sijaan palloilee pitkin kaupunkia. Erityisesti ydinkeskustan eteläpuolella sijaitsevaan Tenderloinin (suom. Sisäfilee) kaupunginosaan harhautuva turisti saa takuuvarmasti runsaasti estotonta seuraa.

Ehkä parasta San Franciscon ympäristössä on luonto. Maisema on todella vehreä; havupuita, katajia ja (istutettuja?) palmuja kasvaa siellä täällä. Mikäli sattuu pitämään hieman viljellymmästä luonnosta, Kalifornian mainiot viinialueet eivät nekään ole kaukana.

Kaliforniassa ei tietenkään voi käydä muistamatta osavaltion kuvernööriä, Isoa Arskaa. Arnold ilmaantui myös meidän hotellihuoneemme tv-ruutuun mainostamaan kalifornialaisia elintarvikkeita. Mainoksessa [Quicktime] Arnold vetoaa suoraan katsojiensa paikallispatriotismiin: "Be Kollifornian, buy Kollifornia grown". New Yorkissa onkin helppoa noudattaa herra kuvernöörin kehotusta ja olla kalifornialainen, sillä markettien ja viinakauppojen hyllyt notkuvat kalifornialaisista hedelmistä ja viineistä. Seuraavalla kerralla kaupassa käydessä täytyy ehdottomasti varmistaa, että persikka todella on Kaliforniasta eikä esimerkiksi Floridasta. Mr. Governor, Ich bin ein Californian.



Lisätty kello 19:43 ET | Permalink

 
Broadway

Suunnitelmani kävellä Broadwayta pitkin Manhattanin päästä päähän on lykkääntynyt viikko toisensa jälkeen huonojen sääolojen, muiden kiireellisten menojen ja laiskuuden vuoksi. Toissa sunnuntaina tekosyyt loppuivat kesken, joten lähdin lopulta toteuttamaan kunnianhimoista hankettani.

Valmentautumisaikaa jäi sangen vähän, sillä päätin kävelylenkistä vasta samana aamuna kello kymmenen tienoilla. Seurasi pikainen suihku ja tukeva aamiainen (kahvia, leipää, makkaroita, pekonia ja paistettua perunaa) alakerran ruokalassa. Sitten vain homosalaattia pintaan, shortsit jalkaan ja menoksi.

Matkavarustus oli seuraava:

• kartta
  
• metrokartta
  
• pieni pyyhe hien kuivaamiseen
  
• pieni pullo vettä
  
• kamera
  
• kännykkä
  
• aurinkovoide

Patikkamatkan säännöt olivat seuraavat:

• tavoitteena on kävellä Broadwayta pitkin Manhattanin pohjoiskärjestä eteläkärkeen
  
• rajaton määrä pysähdyksiä sallitaan esim. ruokailuun, juomiseen ja kuvien ottamiseen
  
• Broadwaylta saa poistua poikkikadulle puolen korttelin verran em. tarpeiden tyydyttämistä varten, ei kuitenkaan kauemmaksi
  
• mitään aikarajaa ei ole
  
• keskeyttäminen on kielletty; jos voimat loppuvat, projektia ei saa jatkaa myöhemmin uudelleen samasta paikasta, vaan se on aloitettava alusta

Kävelin kotiovesta ulos kello vähän yhdentoista jälkeen. Jäin metrosta pois 215. kadulla ja kävelin asemalta vielä pari kolmesataa metriä pohjoiseen päästäkseni lähemmäs saaren pohjoiskärkeä. Päästyäni Columbia Presbyterian -sairaalan Allen-paviljongin edustalle katsoin, että väärään suuntaan käveleminen saa riittää ja julistin patikkamatkan virallisesti alkaneeksi. Kello oli 11.40.


Inwood

Inwood on Manhattanin pohjoisin kaupunginosa ja siten myös patikkamatkani lähtöpiste. Kuten valtaosa Pohjois-Manhattanista ylipäätään, Inwood on erittäin espanjankielistä aluetta. Latinot muodostivat vuoden 2000 väestönlaskennan mukaan 73,9 % postinumeroalueen 10034 asujaimistosta. Heistä yli puolet oli kotoisin Dominikaanisesta tasavallasta. Samaisen väestönlaskennan tietojen mukaan 27,8 % kotitalouksista eli köyhyysrajan alapuolella.

Rakennukset näyttävät Inwoodissa aika vaatimattomilta ja kaduilla on runsaasti roskia, mutta kaupunginosassa on aika mukava, kylämäinen tunnelma. Salsa raikasi avoimista ravintoloiden ja autojen ovista kaduille mummojen tonkiessa supermarketin keittobanaani- ja kassavavalikoimia. Inwoodin keskeinen liikekatu Dyckman Street on saanut nimensä lähistöllä sijaitsevasta, 1780-luvulla rakennetusta Dyckman Housesta, joka on Manhattanin ainoa hollantilaista siirtomaatyyliä edustava rakennus. Parasta Inwoodissa on vehreys: kaupunginosassa sijaitsee Manhattanin ainoa pläntti luonnonmetsää, ja Fort Tryon Park kohoaa lounaassa korkealle Inwoodin kattojen yläpuolelle.

Pian Dyckman Streetin jälkeen ihmisvirta väheni ja kadut tyhjenivät. Kävelin paahtavassa auringonpaisteessa lähes yksikseni välillä pysähtyen valokuvaamaan tai juomaan vettä. Aurinko paistoi sen verran suoraan edestä, että varjoa oli turha yrittää hakea kadun toiselta puolelta.


Washington Heights

Katukuvaan alkoi tulla enemmän eloa vasta lähestyessäni 178. katua ja George Washington Bridgeä. Tämä 14-kaistainen, toista kilometriä pitkä silta olisi oman lukunsa arvoinen insinöörityön taidonnäyte, mutta valitettavasti patikkamatkani säännöt estivät minua poistumasta Broadwaylta tutkimaan rakennelmaa sen tarkemmin.

Washington Heights ei väestöltään olennaisesti poikkea Inwoodista: suurin osa asujaimistosta on Dominikaanisesta tasavallasta muuttaneita siirtolaisia. Rakennukset ovat kuitenkin suurempia, liikenne vilkkaampaa ja kauppoja on enemmän. Kaupunginosalla on hieman ikävä maine vilkkaana crack-kaupan keskuksena, jossa öiseen aikaan silloin tällöin harrastetaan ammuskelua. Päiväsaikaan kulkevalla satunnaisella matkailijalla ei pitäisi silti olla sen suurempia ongelmia.

Liiketoiminnasta huomattava osa on suuntautunut maahanmuuttajien palvelemiseen: maisemaa täplittävät espanjankieliset, matkatoimisto-, rahanlähetys- ja veroneuvontapalveluja sekä kaukopuheluita samassa liikkeessä tarjoavat yritykset, joita on vähintään viisi joka korttelissa.

Broadwayn ja 175. kadun kulmassa sijaitsee maurilaisen näköinen Christ United Church, joka mainosti ulkopuolella tekstein "Come on in, or smile as you pass". En mennyt sisään, mutta en myöskään voinut olla hymyilemättä. Rakennus on alun perin yksi niistä viidestä "ihmeteatterista", jotka newyorkilainen elokuvakeisari Marcus Loew rakennutti 1920- ja 1930-luvulla ennennäkemättömän ylellisiksi pyhätöiksi elokuvataiteelle. Nykyään rakennuksessa pitää majaansa "Ike-pastori" (Reverend Ike), jo legendaarisen maineen saanut tv-saarnaaja. Hän oli kai ensimmäinen tv-pappi, joka saarnasi avoimesti, että raha on Jumalan mielestä hyvä asia ja että kaikilla (tietysti myös hänellä itsellään) täytyy olla sitä mahdollisimman paljon. Tässä videoklipissä Ike-pastori kertoo, miten voit haalia lisää rahaa. Mielenkiintoista yhteensattumaa, että hän julistaa sanomaansa yhdessä kaupungin köyhimmistä kaupunginosista...

Muutaman korttelin päästä ohitin Columbia Presbyterian -sairaalan. Rakennuskompleksin liepeillä näkyi ihmisiä matkalla sairaalaan tapaamaan sukulaisiaan, kukkakauppiaita, vihreisiin asuihinsa pukeutuneita sairaanhoitajia matkalla rakennuksesta toiseen. Kello oli tässä vaiheessa 12.35. Olin kävellyt noin tunnin, eikä tuntunut vielä missään.

Sairaalaa vastapäätä sijaitsee Audubon Ballroom, joka tunnetaan parhaiten siitä, että Malcolm X murhattiin rakennuksen edustalla vuonna 1965. Oikeastaan talosta ei ole jäljellä enää kuin fasadi, sillä Columbia Presbyterian purki pitkän tappelun jälkeen itse rakennuksen ja rakennutti tilalle toimistotiloja. Vanha Audubon Ballroom oli myös sikäli mielenkiintoinen, että sen oli aikoinaan rakennuttanut vaudeville-teatteriksi Fox Film Corporationin perustajana tunnettu William Fox.


Länsi-Harlem

Noin 150. kadun nurkilla katukuva alkoi jälleen hiljentyä. Kauppoja oli kyllä paljon, mutta suurin osa oli sunnuntaipäivänä kiinni. Mustaihoista väkeä alkoi esiintyä katukuvassa aiempaa enemmän. Osa oli selvästi tulossa kirkosta ykköskuteet päällä.

Länsi-Harlem on hieman kaksijakoinen kaupunginosa: sen läntinen reuna on samanlaista Karibiaa kuin pohjoinen naapuri Washington Heights, mutta kohti itää asujaimisto muuttuu varsin nopeasti afrikkalaisamerikkalaiseksi. Broadwayn ja 138. kadun kulmassa näin matkan ensimmäisen Starbucksin, joka omalla tavallaan viestitti, että olin siirtymässä mentaalisesti Karibialta tyypillisempään USA:han.

Länsi-Harlem oli oikeastaan kävelyn epämiellyttävin osuus. Broadwayn varrella ei ole siellä samalla tavalla nähtävää kuin Washington Heightsissa. Kadunkulmissa notkuvat toimettomat amikset loivat lievän turvattomuuden tunteen, joka ei suoranaisesti houkutellut kaivamaan kameraa esiin joka käänteessä.


Morningside Heights

Maisema muuttui nopeasti Harlemin pääkadun, 125. kadun ylittämisen jälkeen. Espanjankieliset kaupat ja roskaiset kadut vaihtuivat ensin jättiläiskokoisiin kaupungin vuokrataloihin ja sitten Columbia Universityn ympäristön kerrostaloihin ja leveisiin, siisteihin jalkakäytäviin. Olin kotikulmillani.

Broadwayn ja 118. kadun kulmassa täytyi pysähtyä ottamaan valokuva katukyltistä: 100 korttelia takana, ja tunnelma oli edelleen korkealla! Columbiaa vastapäätä tein ensimmäiset pitemmät pysähdykseni: falafel-leipä Amirin libanonilaisessa ruokalassa ja kuppi kahvia Starbucksissa. Kello oli 13.40.


Upper West Side

Lounas oli varsin maittava, mutta lepohetki kostautui pian. Alkoi laiskottaa ja väsyttää. Upper West Side on sekä pinta-alaltaan että asukasluvultaan aika iso kaupunginosa. Leveitä jalkakäytäviä, 10-12 -kerroksisia asuintaloja, vilkas liikenne, paljon laadukkaita liikkeitä. Latinot ja mustat olivat äkkiä vaihtuneet valkoihoisten "kaukaasien" ja aasialaisten ylivoimaiseen enemmistöön.

Puoli kolmen maissa olin 88. kadun kohdalla ja täysin tympääntynyt. Upper West Side näytti minusta koko ajan ihan samalta, minkä lisäksi jalkakäytävillä vallitseva tungos hidasti etenemistä. Broadwayn ja 74. kadun kulmassa ohitin Fairway-supermarketin runsautta notkuvat vihannes- ja hedelmähyllyt. Valikoima oli melko toisennäköinen kuin 130 korttelia pohjoisempana Inwoodissa.

Parinkymmenen minuutin jälkeen väsymys alkoi vähitellen helpottaa. Ohitin Lincoln Centerin ja kävin ottamassa perinteisen turistikuvan Metropolitan Operasta suihkulähteineen. Rakennukset vaihtuivat korkeiksi, neulamaisiksi asuintalopilvenpiirtäjiksi, jotka ovat usein jopa 40-50 -kerroksisia.


Midtown ja Times Square

Columbus Circle 59. kadun kohdalla on rajapyykki, jossa sukelletaan Midtownin pilvenpiirtäjäryteikköön. Normaali-ihmiset korvautuivat nopeasti turisteilla, jotka pällistelivät suut auki kohti korkeuksia ja etsivät pikaruokapaikkoja tai halpoja lippuja Broadway-musikaaleihin. Maisemaa täplittivät pankit, ketjuravintolat ja teatterit. Tämä on kai se Broadway, joka maailmalla tunnetaan.

Times Squaren neonvalojen väpätyksessä oli, kuten tavallista, melkoinen show päällä. Joku myi jalkakäytävällä "aitoja" Louis Vuitton -laukkuja, joita nuoret naiset himokkaina kääntelivät yrittäen mitä ilmeisimmin arvioida tuotteen laatua. Liikenteenjakajalla seisoi Naked Cowboyna tunnettu tyyppi hotpantseissaan ja stetsonissaan rämpyttämässä kitaraa. Japanilaisten videokamerat tallensivat ahnaasti oudon musiikkiesityksen. Kello oli 15.25; taivalta siis takana melkein neljä tuntia.

Pian tämän jälkeen käveleminen alkoi oikeasti tuntua jaloissa. Ei mitään katastrofaalista, mutta pohkeissa oli aistittavissa, että jotakin on päivän mittaan tullut tehtyä.

Ihmisvirta hiljeni jälleen melko pian Times Squaren jäätyä taakse. Ohitin Macy*sin tavaratalon, Empire State Buildingin ja 32. kadun Little Korean. 28. kadun tuntumassa ympäristö muuttui jälleen: Aurinkolasi-, lippalakki- ja cd-levykauppiaat dominoivat hetken katukuvaa antaakseen pian tietä kalliille muotiliikkeille.


Union Square, NoHo ja NoLIta

Kahdensadan korttelin raja meni rikki 18. kadulla. Kello oli 16.15. Päätin palkita itseni jääteellä Union Squaren reunalla olevassa Starbucksissa. Käynti kyseisessä kahvitusliikkeessä osoittautui pienoiseksi pettymykseksi, sillä jonotin vessaan kymmenen minuuttia, minkä jälkeen jääteetä olisi pitänyt jonottaa vielä vähintään saman verran. Vessan oven viereisessä pöydässä istui kaksi kiinalaista kannettavan tietokoneen kanssa muokkaamassa tekstiä, josta paistoi väliotsikko "My Arrest and Incarceration in the Chinese Prison". Vessassa joku epäamerikkalainen luopio taas oli toteuttanut luovuuttaan kirjoittamalla hopeanvärisellä tussilla seinään "Bush is the terrorist".

Mietittyäni hetken päätin luopua jonottamisesta ja jatkoin matkaani Union Squaren halki. Aukion keskellä olevassa puistossa oli paljon kaiken ikäistä väkeä viettämässä aurinkoista sunnuntaipäivää. Joku taiteellinen sielu oli kasannut mustaksi palaneen patongin paloista jalkakäytävälle jonkinnäköisen jatulintarhan. Mietin oliko tyyppi polttanut patongit pohjaan tahallaan taideteosta varten vai oliko hän vain keksinyt vahingossa palaneelle leivälle paremman käyttötarkoituksen.

Kadut muuttuivat aina vain ruuhkaisemmiksi. Jalkakäytävät olivat täynnä kauniita ja rikkaita ihmisiä shoppailemassa kalliissa liikkeissä lisää kauniita vaatteita. NoHon (NOrth of HOuston Street) ja NoLItan (North of Little ITAly) kaupunginosat ovat kai joskus menneisyydessä olleet jonkinlaisia taiteilijakaupunginosia, mutta semiboheemia elämäntyyliä suosivat investointipankkiirit galleristivaimoineen lienevät hinnoitelleet todelliset taiteilijasielut kaupunginosasta ulos aikapäiviä sitten. Nykyään alue pullistelee merkkiliikkeitä, kalliita ravintoloita ja design-tavaraa industrialistisromanttisessa ympäristössä.



Sekunti Chinatownia, Lower Manhattan ja Will Smithin kohtaaminen

NoHoa ja NoLItaa jatkui paljon pitempään kuin muistin, oikeastaan lähes Canal Streetille saakka. Broadwayta pitkin kävelemisen parhaita puolia on se, että Chinatownin läpi pääsee kävelemään muutamassa minuutissa. Kaupunginosa on kooltaan suuri, mutta juuri Broadwayn kohdalla pohjois-eteläsuunnassa hämmästyttävän kapea. Kiinakaupunki on mahdollisesti Manhattanin vastenmielisin kaupunginosa: kaduilla on likaa ja roskia, rihkamakauppiaat kiusaavat jalankulkijoita ja töllistelevät turistit tukkivat jalkakäytävät.

Canal Streetin jälkeen tapahtui se mitä odotinkin: ihmiset hävisivät lähes kokonaan. Sunnuntaipäivänä Manhattanin eteläkärjen bisneskeskustassa ei juuri ihmisiä liiku. Park Placen nurkilla oli jonkin verran väkeä shoppailemassa J & R:n kodinkone-elektroniikkaparatiisissa. Cortlandt Streetin nurkillä näkyi muutama WTC Memorialilta harhautunut turisti.

Pilvenpiirtäjämetsikköä on Ala-Manhattanilla hämmästyttävän vähän, jos kävelee suoraan alueen läpi Broadwayta pitkin. Meri alkoi pilkottaa kadun päässä. Rupesin metsästämään katseellani rakennusten numeroita. Päätin ottaa kuvan osoitteesta 1 Broadway -- se todistaisi minun kävelleen urheasti koko saaren läpi.

Juuri ennen määränpään saavuttamista huomioni kiinnittyi kadun varressa seisoskelevaan suureen ihmisjoukkoon. Kadun toisella puolella oltiin parhaillaan kuvaamassa elokuvaa. Kohtauksessa joukko liituraitaan sonnustautuneita miehiä ja jakkupukuisia naisia käveli topakasti sisään ja ulos rakennuksen prameasta pyöröovesta. Joku tiesi kertoa, että elokuvassa esiintyvät Kevin Spacey ja Will Smith. Spaceysta en nähnyt vilaustakaan, mutta kun ihmiset tuntuivat jatkuvasti räpsivän kuvia eräästä baskeripäisestä mustasta kaverista, julistin hänet Smithiksi. Etäisyyttä oli sen verran runsaasti, etten ollut asiasta sataprosenttisen varma, mutta sanotaan nyt että se oli Will Smith. Kai.

Will Smith -kuvan näppääminen imi kameran akusta viimeisetkin virrat, joten kuva 1 Broadwaysta jäi ottamatta. Tunsin itseni kuitenkin voittajaksi. Kello oli puoli kuusi. Olo oli pölyinen, hikinen ja väsynyt, mutta ei niin huono kuin olin ennalta pelännyt. Ihminen voi näköjään kävellä yli 20 kilometriä melko huonokuntoisenakin. Tällaisen lenkin kun jaksaisi vetää joka päivä niin kilot pysyisivät takuuvarmasti loitolla.

Lisätty kello 21:50 ET | Permalink

 
Then Evil Has No Meaning

Iraqi refugees tell us how forced confessions are obtained -- by torturing children while their parents are made to watch. International human rights groups have catalogued other methods used in the torture chambers of Iraq: electric shock, burning with hot irons, dripping acid on the skin, mutilation with electric drills, cutting out tongues, and rape. If this is not evil, then evil has no meaning.

George W. Bush, State of the Union Address 2003

Perjantaiaamun Washington Post sisältää rankanpuoleisen artikkelin, joka saa aiemmat Irakin kidutusvalokuvat näyttämään partiopoikien kevätretkeltä. Juttu perustuu sanomalehden haltuunsa saamiin valaehtoisiin todistajanlausuntoihin, joita kidutetut irakilaisvangit ovat antaneet tutkinnan yhteydessä viime tammikuussa. Lausuntojen mukaan vankeja on mm. raiskattu ja heidät on pakotettu syömään ruokansa wc-pöntöstä.

Hilas also said he witnessed an Army translator having sex with a boy at the prison. He said the boy was between 15 and 18 years old. Someone hung sheets to block the view, but Hilas said he heard the boy's screams and climbed a door to get a better look. Hilas said he watched the assault and told investigators that it was documented by a female soldier taking pictures.

"The kid was hurting very bad," Hilas said.

[...] Mustafa Jassim Mustafa, detainee No. 150542, told military investigators he also witnessed the phosphoric-light assault. He said it around the time of Ramadan, the holiest period of the Muslim year, when he heard screams coming from a cell below. Mustafa said he looked down to see a group of soldiers holding the detainee down and sodomizing him with the light.

Graner was sodomizing him with the phosphoric light, Mustafa said. The detainee "was screaming for help. There was another tall white man who was with Graner -- he was helping him. There was also a white female soldier, short, she was taking pictures."

Amerikkalaissotilaiden rikokset muistuttavat kovasti presidentti Bushin vuosi sitten puheessaan esittelemiä Saddamin hirmuhallinnon tekosia. Monet arabit ovatkin kysyneet, mitä eroa on Yhdysvalloilla ja Saddamilla, jos molemmat syyllistyvät samanlaisiin ihmisoikeusloukkauksiin.

Amerikkalaisten standardivastaus on ollut tähän saakka se, että oikeusvaltiossa kidutustapaukset tutkitaan ja syyllisiä rangaistaan. Tämä on tietysti totta. Nähtäväksi kuitenkin jää, millainen tutkinnasta lopulta tulee: rangaistaanko syyllisiä todella vai tehdäänkö muutamasta valokuvissa esiintyvästä punaniskasta syntipukkeja, jotka saavat kärsiä myös vastuutaan välttelevien upseerien ja poliitikkojen puolesta.

Ihmiset haluaisivat kovasti uskoa, että koko sotku on muutaman rivisotilaan sairasta aikaansaannosta. Merkit kuitenkin viittaavat siihen, että kidutus on ollut järjestelmällistä ja sitä on jatkunut jo pitkään. Jo valokuvat itsessään näyttävät kertovan, että näillä mätäpaiseilla täytynyt olla teoilleen vähintäänkin esimiestensä hiljainen hyväksyntä: vankilan käytävillä kidutetaan vankeja täysin avoimesti; ihmisiä käyskentelee ympäristössä sen näköisinä kuin käynnissä olisi lattian moppaamiseen verrattavissa oleva arkinen tapahtuma. Presidentti Bushin korkealle arvostamat kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt ovat dokumentoineet kidutustapauksia Irakista jo sodan alusta lähtien. Myös Afganistanissa amerikkalaisten harjoittaman kidutuksen on raportoitu olevan systemaattista.

Guantánamon oloista kukaan ei oikeastaan tiedä mitään, koska paikka on eristyksissä ulkomaailmasta eikä sinne käytännössä päästetä yhtään puolueetonta tutkimusryhmää tutkimaan kunnolla vankilan olosuhteita. Kaiken ilmitulleen valossa vaikuttaa kuitenkin kovin epäuskottavalta, että amerikkalaiset olisivat rakentaneet Kuubaan lomakeskuksen samoja vankeja varten, joita Afganistanissa ja Irakissa niin ahkerasti kidutetaan. Omaa karua kieltään Guantánamosta kertoo ehkä myös se, että tukikohdasta oli lennätetty Abu Ghraibiin asiantuntijoita pistämään hieman vauhtia kuulusteluihin.

Kaiken tämän jälkeen presidentti Bushin ja puolustusministeri Rumsfeldin yllättyneisyys kidututustapauksista vaikuttaa kovin teeskennellyltä. Heidän on täytynyt olla täysin tietoisia siitä, millaisia menetelmiä kuulusteluissa käytetään. Ainoa todellinen yllätys heille lienee ollut kiusallisten valokuvien tulo julkisuuteen.

If this not evil, then evil has no meaning.

Tue Amnesty Internationalin ihmisoikeustyötä: [Suomi | USA]
Amnesty ei ota vastaan valtionapua, joten sen toiminta ihmisoikeuksien edistämiseksi on täysin yksittäisten lahjoittajien tuen varassa.

Lisätty kello 00:50 ET | Permalink

 
Äärimmäinen sähkömango

Oletko koskaan miettinyt, miltä äärimmäinen sähkömango maistuisi? Entä värisevä sitruuna tai hurjarypäle?

En minäkään, mutta täkäläisessä supermarketissa käydessään joutuu pakosta tällaistenkin kysymysten eteen -- ainakin mikäli aikoo tutustua Gatorade Thirst Quencher -juomiin. Juomasarja käsittää vaatimattomat 28 erilaista makua, niiden joukossa Xtremo Mango Electrico®, Xtremo Citrico Vibrante® ja Fierce Grape® sekä vieläkin abstraktimmalta kalskahtavat Glacier Freeze® sekä Cascade Crash®.

Mutta kyllä Suomessakin osataan nimetä juomia. Jokunen vuosi sitten R-junassa minua vastapäätä istui nahkatakkiin sonnustautunut pitkätukkainen hevari, joka siemaili perjantai-illan ratoksi nestemäisiä matkaeväitään. Jossain vaiheessa matkaa kaveri luki pullonsa kyljestä: "Nyt myös uusi maku: Warrior". Sitten hän suuntasi katseensa suoraan minuun, osoitti minua sormellaan ja toisti: "Muista: Warrior".

Eipä ole päässyt unohtumaan.

Lisätty kello 19:53 ET | Permalink

 
Where is little Colin?


Tämä on jo muutaman päivän vanha juttu, mutta postataan se nyt silti tänne.

Ulkoministeri Colin Powellia haastateltiin sunnuntaina NBC:n Meet the Press -ohjelmassa. Haastattelu tapahtui satelliittiyhteyden välityksellä, sillä Powell oli parhaillaan Jordaniassa ottamassa osaa siellä järjestettävään World Economic Forumiin. Juuri kun NBC:n Tim Russert oli esittämässä viimeistä kysymystään, Powellia kuvannut kamera käännettiin toisaalle ja ulkoministeri katosi kuvasta.

Kuolleen meren aaltojen liplattaessa ja palmujen huojuessa tv-kuvassa taustalta kuultiin seuraavanlainen keskustelu Russertin, Powellin ja tämän avustajan välillä:

Russert: Finally, Mr. Secretary, in February of 2003, you placed your enormous personal credibility before the United Nations and laid out a case against Saddam Hussein citing...

Avustaja: You're off.

Powell: I am not off.

Avustaja: No. They can't use it, they're editing it.

Powell: He's still asking the questions.

Avustaja: He was not ...

Powell: Tim, I am sorry I lost you.

Russert: I am right here Mr. Secretary. I would hope they would put you back on camera. I don't know who did that.

Avustaja: He was going to go for another five minutes.

Powell: We've really screwed...

Russert: I think that was one of your staff Mr. Secretary. I don't think that's appropriate.

Powell: Emily, get out of the way. Bring the camera back please. I think we're back on Tim, go ahead with your last question.

Russert: Thank you very much, sir. In February of 2003, you put...

Bushin hallinnon salamyhkäisyydestä on ollut aiemminkin paljon puhetta, mutta tämä saavutti jo Peter Elkin mielestä lähestulkoon absurdit mittasuhteet. Mieleen tulee pakostakin vanha vitsi, jossa liian vaikeita kysymyksiä esittänyt pikku-Bob katoaa kesken Bushin kouluvierailun.

Videoklippi Powellin katoamisesta (Windows Media) on nähtävissä täällä.

[Via 1115.org]

Lisätty kello 15:16 ET | Permalink

 
Pommijonossa

Koin tänään mielenkiintoisen elämyksen: pääsin kokeilemaan juutalaisena olemista noin kahdenkymmenen minuutin ajan.

New York Universityn järjestämä kesäkurssi oli syystä tai toisesta siirretty läheisen Hebrew Union Collegen tiloihin. Saavuttuani rakennuksen edustalle törmäsin noin parikymmentä metriä pitkään jonoon, joka pian paljastui turvatarkastusjonoksi. Sisään ei päässyt muuten kuin jonottamalla. Pian kävi myös ilmi, että jono oli todellisuudessa vielä pitempi, sillä se jatkui myös rakennuksen sisäpuolella.

Jonottaessa tuli mieleen, että tällaisesta turvatarkastuksesta saattaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Jos joku haluaisi pamauttaa hengiltä neljäkymmentä juutalaista, niin tässähän me olisimme valmiiksi koolla yhdessä paikassa. Ei tarvitsisi muuta kuin kävellä jonon keskivaiheille mukanaan matkalaukullinen räjähteitä ja antaa palaa. Tarkastuspiste oli vielä hölmösti sijoitettu ala-aulan keskelle, niin että räjähteiden kanssa olisi päässyt kävelemään myös pitkälle rakennuksen sisään.

Ulkona kosteassa helteessä hikoillessa oli hyvää aikaa miettiä myös sitä, millaista elämä olisi, jos se olisi täynnä päivittäisiä turvatarkastuksia, muureja ja piikkilankaa. Periaatteessa tuo kaikki olisi ympärilläni oman turvallisuuteni vuoksi, mutta samalla ne sulkisivat minut omaan high-security -vankilaani. Olisiko turvallisuudesta minulle enemmän haittaa vai hyötyä?

Omatekoinen vankila ei ole juutalaisten yksinoikeus. Kymmenet tai sadat miljoonat ihmiset asuvat luksusvankiloissaan ulkomaailmasta eristettyinä eri puolella maailmaa. Jo yksistään Brasiliasta löytyy monikymmenmiljoonainen keskiluokka, joka asustaa peloissaan muurien ja piikkilangan sisäpuolella, vartijat suojanaan ulkopuolella väijyviä roistoja vastaan.

Omalla tavallamme me toki olemme jo vankilassa. Haiseva ukrainalaisperhe passitetaan huumattuna jalkaraudoissa kotimaahansa; parrakas pakistanilainen kenkäistään ulos viisumin mentyä umpeen. Köyhät ulkoistetaan halpatyön mukana kehitysmaihin, niin että kohta me kaikki voimme tehdä vain mielenkiintoista ja palkitsevaa työtä. Toimeentulominimin rajoilla kitkuttava roskasakki katoaa naapurustosta pilaamasta maisemaa. Kymmenen vuoden päästä olemme luultavasti onnistuneet karsimaan pois viimeisenkin häiriötekijän, joka voisi turmella illuusiomme täydellisestä maailmasta.

Se vasta on todellinen pommijono.

Lisätty kello 23:49 ET | Permalink

 
Kapitalistisiat

Taas riistää mahtava ja sikamainen monikansallinen brändijätti pientä ihmistä.

The Coca-Cola Company on tuonut New Yorkin markkinoille uuden "kätevämmän" pullon, josta on kuulemma helpompi kaataa kuin vanhasta. Muotoilultaankin pullo edustaa coolimpaa tyyliä kuin vanha möhkelö pänikkä, jota Pepsi edelleen käyttää.

Aivan kuin sattuman iskusta pullo pieneni uudistuksen yhteydessä 2 litrasta 1,5 litraan. Hinta sen sijaan ei pienentynyt, vaikka esimerkiksi tässä artikkelissa niin väitetään. Kaupat näyttävät myyvän nyt Coca-Colaa pienessä pakkauksessa täsmälleen samaan hintaan kuin vanhassa kahden litran pullossa, eli käytännössä hinta kohosi 25 %.

Paranoidi teoriani on, että isot limsapullot on kaikista muista tuotteista poiketen mitoitettu litrakokoisiksi, jotta ne hämäisivät nesteunsseihin, quartteihin ja galloniin tottuneita kuluttajia mahdollisimman paljon.

Keinomakeutettujen virvoitusjuomien suurkuluttajana Peter Elkillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin siirtyä juomaan pahanmakuista Pepsiä. Eihän tuollainen puolentoista litran euro-weenie -kokoinen pullo riitä edes kattamaan puolen päivän kulutusta. Iso pakkaus se vasta on freedomia.

Lisätty kello 12:42 ET | Permalink

 
Käyn Ahon laitaan

Lukaisin heti tuoreeltaan eilen illalla Esko Ahon kirjoittaman 48-sivuisen raportin Tuttu mutta tuntematon: Avaimia Yhdysvaltojen ymmärtämiseen. Alkuperäisenä tarkoituksenani oli irvailla Aholle täällä Peter Elkissä, mutta paperia lukiessani minulle kävi varsin pian selväksi, ettei siitä tulisi mitään.

Aho yllättää tarkkanäköisyydellään ja kyvyllään hahmottaa laajoja kokonaisuuksia. Erityisen ansiokkaasti hän käsittelee amerikkalaisen yhteiskuntamallin kulttuurisia ja mentaalisia perustekijöitä, Yhdysvaltain ja Euroopan eroavaisuuksia sekä syitä kahden mantereen välisiin väärinymmärryksiin.

Raportissa olisi lukuisia esittelemisen arvoisia näkökulmia, mutta tilanpuutteen vuoksi otan tässä esiin vain pari. Ahon mukaan on eurooppalaisten toiveajattelua kuvitella, että nykyiset ongelmat Yhdysvaltain ja (Länsi-)Euroopan poliittisissa suhteissa johtuisivat pelkästään George W. Bushin valinnasta presidentiksi. Yhdysvallat ja Eurooppa ovat jo historiansa vuoksi niin yhteiskuntajärjestelmiltään kuin kulttuureiltaankin varsin erilaisia. Kylmän sodan aikana yhteisen vihollisen olemassaolo painoi näitä eroavaisuuksia taka-alalle, mutta Neuvostoliiton kaaduttua erot ovat nousseet paremmin esiin ja jopa korostuneet. Siksi olisi toiveajattelua kuvitella, että poliittinen suunta Yhdysvalloissa jotenkin mullistavasti muuttuisi, mikäli George Bush häviäisi presidentinvaalit ensi marraskuussa.

Aho lienee aivan oikeassa. Samankaltaisia äänenpainoja on ollut nähtävissä myös The Economist -lehdessä viime marraskuussa ilmestyneissä artikkeleissa, joiden lukemista P. Elk painokkaasti suositelee. Esko Aho jättää tosin lähes huomiotta sen, että myös Yhdysvaltain sisällä on tapahtunut poliittisia muutoksia. Aiemmin demokraattivaltaiset Etelävaltiot ovat nyt lähes kauttaaltaan repujen vahvinta kannatusaluetta, ja myös republikaanisen puolueen sisällä on tapahtunut selvä siirtymä kohti oikeaa.

Raportissaan Esko Aho tekee osuvan huomion Yhdysvaltojen näennäisestä tuttuudesta. Englannin kieli, valtaväestön eurooppalainen ulkonäkö ja amerikkalaisen elokuvaviihteen runsas tarjonta saa meidät helposti kuvittelemaan, että tiedämme Yhdysvalloista enemmän kuin todellisuudessa tiedämmekään. Ollessaan tekemisissä esim. japanilaisten kanssa eurooppalaiset ottavat tavallisesti kulttuurierot huomioon ja arvioivat japanilaisten käyttäytymistä eri kriteerein kuin omaansa. Amerikkalaisia eurooppalaiset sen sijaan yrittävät näennäisen tuttuuden vuoksi ymmärtää eurooppalaisen mittapuun mukaan, mikä johtaa helposti virhetulkintoihin.

Aho sivuaa myös erästä kehitystrendiä, jonka ajatteleminen on saanut Peter Elkin näkemään painajaisia jo pitempään. Vuonna 2002 väestön mediaani-ikä oli Yhdysvalloissa 36 vuotta ja EU:n 15 vanhassa jäsenmaassa 38 vuotta. Mikäli syntyvyys ja kansainvälinen muuttoliike jatkuvat nykyisellään, vuonna 2050 väestön mediaani-ikä tulee Yhdysvalloissa edelleen olemaan 36 vuotta, mutta EU-15:ssä 53 vuotta. Syynä eroon on sekä Yhdysvaltoihin suuntautuva voimakas muuttoliike että EU:ta korkeammat syntyvyysluvut.

Tämä ei ole ongelmallista pelkästään väestön huoltosuhteen (työtä tekevät vs. elätettävät) kannalta. Kuten Aho toteaa: "Voi vain kuvitella, millainen on yhteiskunta, jossa puolet väestöstä on 53-vuotiaita tai vanhempia. Väestörakenteen ero heijastuu vääjäämättä myös arvomaailmaan, taloudelliseen dynamiikkaan tai yhteiskunnallisen päätöksenteon painopisteisiin."

Mikäli kauhuskenaario toteutuu, Euroopassa saadaan pistää lappu luukulle ja viimeinen lähtijä/kuoleva voi sammuttaa valot. Mummolandia ei pysty selviämään kansainvälisessä kilpailussa, jossa menestyminen edellyttää kykyä teknologisiin innovaatioihin ja mahdollisuutta reagoida nopeasti muuttuviin olosuhteisiin. Selvää lienee myös, että mistään toimivasta julkisesta eläkejärjestelmästä ei tuolla huoltosuhteella voi olla edes puhetta.

Mikä neuvoksi? Uusien EU-jäsenmaiden suuntaan on turha vilkuilla, sillä niissä syntyvyys on, mikäli mahdollista, vieläkin alemmalla tasolla kuin Länsi-Euroopassa. Vaihtoehtoja jää kaksi: joko EU-kansalaiset ryhtyvät äkkiä synnyttämään rutkasti enemmän lapsia tai tulomuuttoa (siirtolaisuutta) lisätään.

Äkillinen paluu suurperheyhteiskuntaan ei vaikuta kovin todennäköiseltä, joten jäljelle jää ainoastaan siirtolaisten määrän lisääminen. Mutta vilkaistaanpa toista EVA:n tänä vuonna julkaisemaa raporttia, Turvassa EU:ssa -- Kaukana kavala maailma. Kyseisen tutkimuksen mukaan peräti kaksi kolmannesta suomalaisista pitää joko "melko tai hyvin epätoivottavana", että ulkomaalaisten määrä Suomessa kasvaisi nykyisestä moninkertaiseksi. Kun 19 prosenttia tutkimukseen osallistuneista vastasi samaan kysymykseen "vaikea sanoa", ulkomaalaisten määrän moninkertaistamista jäi kannattamaan vaivaiset 16 prosenttia vastanneista.

Jos Suomi aikoo olla maailmankartalla vielä 50 vuoden kuluttua muussakin muodossa kuin keppikerjäläisten vanhainkotina, suomalaisten on herättävä todellisuuteen. Ajatus siitä, että me kaikki voimme istua eläkkeellä tai työttömyyskortistossa vihaamassa mutiaisia ja ryssiä samalla kun rahaa lentää taivaalta, on täyttä fantasiaa.

Kaikkiaan Ahon raportti osoittaa hämmästyttävän syvällistä historian tajua mieheltä, joka sai muistaakseni lubenterin poliittisen historian gradustaan. Toivottavasti hän ei mene täysin haaskuun siellä Sitran poliittisessa pakastevirassaan. Vanhaa keskustavelmua alkaa tulla kohta ikävä, kun katselee näiden kaikenmaailman sasien ja sössöjen kohellusta.

Lisätty kello 21:38 ET | Permalink

 
Kannabiksen tilaaminen Lappeenrantaan

Peterelk.comin elektroninen vakoilulaitteisto paljastaa, että eräs hasankipeä amatöörihörhö on vieraillut jo kahdesti sivuilla etsimässä kannabiksen postimyyntiä.

Kyseiselle henkilölle sellaisia terveisiä, että ip-osoitteesi on tallennettu muistiin ja olen ilmoittanut jo asiasta äidillesi.

Niin ja sillä kannabiksen postimyyntifirmalla ei ole lainkaan nettisivuja. Tuotteita voi tilata ainoastaan postitse lähettämällä 100 euroa osoitteeseen: Niilo Röppänänperä, Poste restante, 74300 Sonkajärvi. Kuoreen merkintä "Kasvihuoneilmiö".

Lisätty kello 08:27 ET | Permalink

 
Maantieraivo

Peter Elk on viime aikoina kärsinyt nousevasta autokuumeesta. Suurimpana syynä oireiluun on Neil Hardwickin Tankki täyteen -sarjassa esiintyvän Sulo Vilenin vastaansanomaton argumentti: "Kun sai niin halavalla". Muutamat automallit ovat täällä nimittäin lähes 50% edullisempia kuin Suomessa.

Autokuumeen vuoksi olen päättänyt ryhtyä valmisteleviin toimenpiteisiin. Näistä päällimmäisenä on silloin tällöin vuokra-auton kanssa harrastamani ulkomaalaisella ajokortilla ajelun lopettaminen ja amerikkalaisen ajokortin hankkiminen.

Ajokortin saamisen ensimmäinen edellytys on kirjallisen moniarvauskokeen läpäiseminen. Olen valmentautunut koetta varten lueskelemalla netistä löytyvää virallista "Driver's Manual and Study Guidea".

Liikennesäännöt ovat pääasiassa melko samanlaiset kuin Suomessa, ja epävarmoissa tapauksissa maalaisjärjen käyttäminen johtaa tavallisesti suotuisaan lopputulokseen. Toissailtana pääsin kuitenkin manuaalissa lukuun kahdeksan, joka käsittelee turvallista ajotapaa. Merkittävä osa luvusta on omistettu aggressiivisen ajotavan ja nk. "maantieraivon" (road rage) välttämiselle.

Näistä ensin mainittu muistuttaa erehdyttävästi suomalaista saabismia, joka on tunnetusti sairautta: järjettömiä ohituksia, suuria ylinopeuksia, kiilaamista ja punaista päin ajelua. Sen sijaan maantieraivon käsitteeseen en muista suomalaisessa autokoulussa törmänneeni. Opas määrittelee sitä mm. seuraavasti:

Road rage is an emotional state of anger or hostility, which escalates into violent criminal acts, or threats or attempts of violent acts, that result from the operation of a motor vehicle. Road rage may include provocative behavior intended to intimidate or harass others or instill fear in them. [...]
Reckless endangerment, threats of violence, assault, and other violent actions are illegal. They can result in severe penalties that include fines, imprisonment and court-ordered probation, as well as revocation and suspension of driver license.

Hui. Ensinäkemältä manuaali näyttää väittävän, että moottoriajoneuvon käyttämisestä saattaa seurata raivohulluutta. Tarkemmin katsottuna kyse on oppaan mukaan kuitenkin siitä, että liiallinen emotionaalisuus ratin takana voi johtaa itsekontrollin menettämiseen ja liikenneturvallisuuden vaarantumiseen, mikä on tietysti järkeenkäypää.

Itse maantieraivon käsite on silti mielenkiintoinen. The Atlantic-lehden artikkeli vuodelta 1998 esittää, että maantieraivosta tuli jonkinlainen muotikäsite 1990-luvun puolivälissä. Lehdet alkoivat yhtäkkiä otsikoida tiellä liikkuvista raivopäistä, jotka hakkasivat toisiaan baseball-mailoilla ja ammuskelivat tientukkeena nököttäviä mamman kauppakasseja tuliaseilla. Jopa prinsessa Dianan kuolemaan johtanut kolari onnistuttiin yhdistämään lehdistössä maantieraivoon. Liikennevalistajat reagoivat kirjoitteluun pistämällä pystyyn kampanjoita, jotka tähtäsivät rauhan palauttamiseen maanteille. Anger management -terapeutit taas löysivät tuottoisan markkinaraon autoilijoista, jotka kärsivät tästä uudesta liikennesairaudesta.

Ottivatko raivohullut siis Amerikan moottoritiet äkisti valtaansa? The Atlantic -lehden mukaan vastaus on kielteinen. Tilastot eivät tue käsitystä, jonka mukaan liiallisten aggressioiden aihettamat liikenneturmat olisivat lisääntyneet. Maantieraivokirjoittelussa on The Atlanticin mielestä enemmän kyse puhtaasta mediahypestä kuin todellisesta muutoksesta. Lehtiartikkelit ruokkivat eräänlaista hysteriaa: kun muutama tapaus on ensin nostettu esiin, yleinen mielenkiinto kohdistuu aiheeseen ja asiasta kirjoitellaan toistuvasti.

Sama ilmiö esiintyy myös muualla. Kun SAS:n lentokoneissa jokin vuosi sitten ilmeni pari teknistä ongelmaa, suomalaiset iltapäivälehdet otsikoivat toistuvasti sellaisistakin pikkuvioista, joita ei aikaisemmin olisi noteerattu lainkaan. Viimetalvisen bussionnettomuuden jälkeen lehdissä esiintyi runsaasti kirjoittelua maantieliikenteen ja bussien turvallisuusriskeistä.

On vaikeata sanoa, missä määrin Suomessa esiintyy maantieraivoon rinnastettavaa käyttäytymistä. Suomalaisethan ovat tunneilmaisultaan yleensä melko pidättyväisiä, ja niin raivoa kuin rakkauttakin ilmaistaan ylenpalttisesti etupäässä humalatilassa. Kännissä ajeleminen taas on laissa kielletty, mikä omalta osaltaan rajoittaa autoilijan mahdollisuuksia pidäkkeettömään tunneilmaisuun.

Näppituntumalta väittäisin, että amerikkalainen autoilija ei aggressiivisuudeltaan merkittävästi eroa suomalaisesta. Kaikesta mediahypestä huolimatta en nimittäin ole vielä kertaakaan päässyt kokeilemaan mukana kuljettamaani pippurisuihketta tai pesäpallomailaa -- pumppuhaulikostani nyt puhumattakaan. RRRRR-KELE! Varokaa vaan, raivohullut!

Lisätty kello 12:44 ET | Permalink

 
Poikkeuksellinen kansakunta


Kun katselen presidentti Bushin tuskaista hahmoa, joka ilmi tulleista kidutustapauksista huolimatta yrittää vakuuttaa irakilaiset Yhdysvaltain hyvistä aikeista, mieleeni nousee väkisinkin eräs kohtaus Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja nyt -elokuvasta. Siinä amerikkalainen sotilas julistaa kovaäänisistä maan tasalle tuhotulle vietnamilaiskylälle: "We are here to help you".

Pommien ja freedomin yhdistelmä, tuo Yhdysvaltain ulkopolitiikan suuri paradoksi, tulkitaan usein maailmalla pelkäksi propagandaksi. Vaikeampaa sen sijaan on ymmärtää, miksi amerikkalaiset näyttävät itse uskovan tuohon sanomaan. Selitykseksi tarjotaan usein amerikkalaisten tyhmyyttä, tietämättömyyttä tai sitä, että media on "aivopessyt" heidät.

Tällaiset selitykset ovat yksinkertaistavia, eivätkä ne juuri auta ymmärtämään amerikkalaisten käyttäytymistä. Lähes kolmensadan miljoonan ihmisen leimaaminen tyhmäksi on laiskan ihmisen helppo selitys, jonka tueksi on kovin vähän todistusaineistoa. Riitelevillä lapsilla on tapana haukkua toisiaan tyhmiksi, kun jauhot menevät suuhun eikä mitään muuta satu enää tulemaan mieleen.

Yhdysvaltain ulkopoliittinen retoriikka nousee huomattavasti syvemmältä amerikkalaisesta itseymmärryksestä. Sitä käsittääkseen on välttämätöntä kaivautua pintaa syvemmälle siihen, millainen maa Yhdysvallat oikeastaan on ja mistä sen ideologiset rakennuspuut ovat peräisin.

Laajalti Yhdysvalloissa 1830-luvun alussa matkustanut ranskalainen poliittinen ajattelija Alexis de Tocqueville puhui "amerikkalaisesta ekseptionalismista" (huono käännös), uskosta siihen, että Yhdysvallat on poikkeuksellinen kansakunta, jolla on poikkeuksellinen maailmanhistoriallinen tehtävä. Ekseptionalistisen käsityksen mukaan amerikkalainen yhteiskunta on malli muille kansoille, ja sen kohtalona on johdattaa muu maailma kohti vapautta ja demokratiaa.

Käsityksen juuria on haettu jo 1600-luvun Uuden Englannin puritaaneista ja nk. "pyhiinvaeltajista" (pilgrims), jotka pakenivat Britanniasta uskonnollista vainoa Uuteen maailmaan. Heidän päämääränään oli perustaa uskonnollisesta sorrosta vapaa ihanneyhteiskunta, joka Jumalan johdattamana voisi toimia muille esikuvana. Kenties tunnetuin esimerkki ajattelusta on tämän sivun yläreunassa oleva sitaatti. Siinä puritaanikuvernööri John Winthrop vertaa perusteilla olevaa amerikkalaista yhteiskuntaa vuoren laella sijaitsevaan kaupunkiin, johon muu maailma on suunnannut katseensa.

Vielä merkittävämpi amerikkalaisen ekseptionalismin rakennusaine on Yhdysvaltain vapaussota ja itsenäisen tasavallan perustaminen, jonka periaatteet, vapaus, demokratia ja tasavertaisuus, naulittiin perustuslakiin. Yhdysvaltain "perustajaisien" (founding fathers) kirjoituksissa lähdettiin ensimmäistä kertaa siitä, että Yhdysvallat ei ole pelkästään Euroopan jatke, vaan kokonaan uusi ja uudenlainen valtio. Merkittävää oli erityisesti kokemus siirtomaaisännän mielivallasta irtautumisesta, vapaudesta ja itsemääräämisoikeudesta.

Amerikkalainen ekseptionalismi elää edelleen. Kuka tahansa amerikkalaista poliittista kirjallisuutta penkova voi helposti todeta, että perustuslain ja perustajaisien edustamia poliittisia ideaaleja pidetään yhä yleisesti pyhinä ja muuttumattomina. Ehkä suurin syy tähän on siinä, että ekseptionalismi tai "amerikanismi" on se liima, joka pitää monikulttuurista kansakuntaa kasassa. Toisin kuin Euroopan maissa, syntyperä ei määritä amerikkalaisuutta. Suomalainen on suomalainen, koska hän on syntynyt Suomessa, mutta amerikkalainen on amerikkalainen, koska hän uskoo niin. Amerikkalaisuus on yksilöllinen arvovalinta, ei synnynnäinen ominaisuus.

Maahan suuntautuva katkeamaton siirtolaisvirta vahvistaa omalta osaltaan käsitystä Yhdysvaltain poikkeuksellisuudesta. Miksi Yhdysvaltoihin muuttaisi miljoona ihmistä vuodessa, ellei tämä olisi erikoislaatuinen (ja parempi) maa? Kun siirtolaiset ovat usein lähtöisin paikoista, joissa materiaalinen elämänlaatu on heikko ja demokratian tila kyseenalainen, Yhdysvallat todella vaikuttaa poikkeukselliselta maalta, joka loistaa esimerkkinä maailman kansoille.

Siirtolaisvirta ja amerikkalaisuus arvovalintana selittävät myös sitä, miksi monille amerikkalaisille ei oikeastaan ole olemassa sellaista kategoriaa kuin Yhdysvalloissa asuva ulkomaalainen. Oletusarvoisesti ulkomaalaiset muuttuvat amerikkalaisiksi siinä vaiheessa, kun he asettuvat tänne asumaan. Siksi puheet takaisin kotimaahan palaamisesta saavat monesti hölmistyneen vastaanoton: Miksi joku haluaisi palata takaisin Suomeen?

Kyse ei ole yksinkertaisesti sivistymättömien massojen tietämättömyydestä, vaan jopa pitkiä aikoja Euroopassa oleskelleet tohtoristason ihmiset saattavat uskoa horjumattomasti Yhdysvaltain erikoisluonteeseen. Monien silmissä Eurooppa ei ole muuttunut miksikään sitten vuoden 1776: maanosan demokratisoituminen, yhteiskuntaluokkien välisten raja-aitojen madaltuminen ja sosiaalisen liikkuvuuden lisääntyminen jäävät yllättävän helposti huomaamatta, kun maailmaa tarkastelee ekseptionalististen silmälasien läpi.

Ekseptionalismin sisältämä suuri tehtävä nauttii laajaa kannatusta. Demokraatit ovat aivan yhtä vakuuttuneita vapauden ja demokratian levittämismissiosta kuin Bushin taustalla puuhailevat uuskonservatiivitkin. Erimielisyyttä ei esiinny välttämättä niinkään päämäärästä kuin keinoista sen saavuttamiseksi. Siinä missä demokraatit luottavat nykyään enemmän diplomatiaan ja nk. "pehmeään valtaan" (amerikkalaisten elokuvien, McDonaldsin jne. levittämään positiiviseen mielikuvaan Yhdysvalloista), neoconit indikoivat olevansa valmiita tuomaan vapautusta ja demokratiaa vaikka tankeilla.

Demokratian levittämismission käytännön toteutukset ovat tietysti monesti olleet enemmän tai vähemmän katastrofaalisia. Valitettavan usein vapauden ja demokratian tuominen on saanut toimia ainoastaan pintakiiltona huomattavasti raadollisemmille motiiveille. Vapautta ja demokratiaa on viety maailman kansoille tavallisesti silloin, kun siitä on ollut Yhdysvalloille itselleen hyötyä. Samaan aikaan ystävällismieliset diktaattorit ovat saaneet esteettä jatkaa vallassa.

Yhdysvalloissa elää toki edelleen toinenkin poliittinen traditio, isolationismi, joka erityisesti kansainvälisten kriisien aikana tapaa kasvattaa suosiotaan. Itse presidentti Bush yritti vielä vuoden 2000 vaalikampanjan aikana vedota eristäytyvämpää ulkopolitiikkaa suosiviin äänestäjiin lupailemalla pidättäytyvää linjaa suhteessa erilaisiin "valtionrakennushankkeisiin" (statebuiding). Toisin kuitenkin kävi; Bushin aikana Yhdysvallat on onnistunut/joutunut sitoutumaan peräti kahteen varsin suuritöiseen valtionrakennusurakkaan Afganistanissa ja Irakissa. Kaikkiaan isolationismi on muutenkin joutunut antamaan sijaa aktiivisemmalle ulkopolitiikalle toisen maailmansodan jälkeen.

Ekseptionalismi on sen vuoksi merkittävä ideologinen taustatekijä Yhdysvaltain ulkopolitiikassa. Usko Yhdysvaltain erityisluonteeseen ja sen maailmanhistorialliseen tehtävään ei ole tyhmyyttä tai aivopesun tulosta. Se on osa amerikkalaista historiallista kokemusta ja itseymmärrystä. Eurooppalainen maailmankuva ei ole sen objektiivisempi tai vapaampi historiallisista rasitteista kuin amerikkalainenkaan. Kukin katselee maailmaa läpi oman kokemushorisonttinsa, jonka ainekset ovat paljon syvemmällä kuin tarkastelijan viisaudessa tai tyhmyydessä.

Lisätty kello 10:30 ET | Permalink

 
Pac-Man-Hattan


Olen tähän saakka inhonnut ajatusta roolipelaamisesta, koska tunnen synnynnäistä aversiota kaiken maailman keijuja, maahisia, ritareita ja avaruusolentoja kohtaan. Nyt olen lopulta löytänyt sankarin, johon voin samastua sataprosenttisesti: NYU:n Interactive Telecommunications Program on kehittänyt "analogisen version" 1980-luvun arcadeklassikko Pac-Manista.

Analogisessa Pac-Manissa eli Pac-Manhattanissa keltaiseksi suursyömäriksi pukeutunut tyyppi rynnistää Washington Square Parkin ympäristössä keräillen kadulla olevia virtuaalisia pisteitä. Pac-Man ei tietenkään saa ahmia pisteitään rauhassa, vaan häntä ahdistaa kaiken aikaa neljä kummitukseksi pukeutunutta pelaajaa. Kaikki pelaajat ovat jatkuvassa puhelinyhteydessä komentokeskukseen, josta käsin heidän sijaintinsa päivitetään pelikartalle.

Alustavien suunnitelmien mukaan peliä pelataan seuraavan kerran ensi lauantaina 8.5. kello 12, eli kello 19 Suomen aikaa. Pelin etenemistä voi seurata reaaliajassa internetin välityksellä. Mii-maa mii-maa! [Via Gothamist]

Lisätty kello 12:55 ET | Permalink

 
"You cannot kill the truth"


Koska täällä päin maailmaa ei vietetä lainkaan vappua, saatoin käydä vappuaattona katsomassa Jonathan Demmen ohjaaman erinomaisen dokumenttielokuvan The Agronomist, joka kertoo haitilaisesta radiojournalistista Jean Dominiquesta.

Jean Dominique syntyi vuonna 1930 keskiluokkaiseen haitilaisperheeseen ja opiskeli agronomiksi Pariisissa. Palattuaan takaisin kotimaahansa hän työskenteli ensi alkuun maaseudulla pyrkien parantamaan haitilaisen maanviljelyksen surkeaa tilaa. 1960-luvun alusta lähtien Dominique toimitti sivutoimisesti ohjelmaa Radio Haiti Interiin.

Kun Dominiquelle vuonna 1971 tarjoutui mahdollisuus ostaa radioasema itselleen, hän tarttui tilaisuuteen. Baby Doc Chevalierin diktatuurihallituksen puristuksessa hän yritti yhdessä toimittajavaimonsa Michèle Montasin kanssa edistää ohjelmillaan demokratian ja ihmisoikeuksien toteutumista äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa.

Tämä oli Dominiquen omin sanoin ”risky business”. Dominique ja Montas olivat kahteen otteeseen maanpaossa Yhdysvalloissa. Välillä radioasema hajotettiin ja sen työntekijöitä kidutettiin. Tappouhkauksia satoi ovista ja ikkunoista. Edes demokratian tulo Haitiin 1990-luvulla ei kyennyt muuttamaan tilannetta merkittävässä määrin. Sanan- ja mielipiteenvapaus olivat edelleen heikoissa kantimissa, ja aseelliset ryhmät terrorisoivat maata. Vuosikymmeniä jatkuneiden tappouhkausten jälkeen Jean Dominique ammuttiin radioasemansa edustalle huhtikuussa 2000.

Haitissa Jean Dominique oli samanaikaisesti kansan rakastama sankari ja eliitin vihaama oman pesän likaaja. Elokuvan mahdollisesti vaikuttavimmassa kohtauksessa seurataan Dominiquen paluuta kotisaarelleen useamman vuoden maanpaon jälkeen vuonna 1986. Port-au-Princen lentokentälle kokoontui tuolloin 60.000 ihmistä vastaanottamaan häntä.

The Agronomist on muotokuva ihmisestä, joka omisti elämänsä taistelulle tuulimyllyjä vastaan. Pessimistin näkökulmasta lopputulos oli synkkä: vuosikymmenten työn ja tuskan jälkeen henki meni, mutta mikään ei muuttunut. Maailma on valitettavasti rakennettu siten, että uudistusten ensimmäiset puolestapuhujat vain harvoin saavat nähdä työnsä hedelmiä omana elinaikanaan.

Mutta kuten sanotaan, ”the only fight worth fighting is the one you cannot win”. Jean Dominique uskoi vakaasti, että diktaattoreiden yritykset nitistää totuus ja oikeudenmukaisuus ovat lopulta tuhoon tuomittuja. Hän oli optimistinen luonne, joka vastoinkäymisistä huolimatta jaksoi aina aloittaa työnsä uudelleen nollasta. Hänen karismaattisuutensa ja loistava huumorintajunsa ovat elokuvan keskeisiä elementtejä. Haastatteluissa Dominique ei tyydy pelkästään vastaamaan Demmen kysymyksiin; hän huitoo, karjuu, imitoi rynnäkkökiväärillä ampumista ja välillä nauraa niin että ikkunaruudut helisevät. Elokuvan trailerista saa tästä aika hyvän käsityksen.

Jean Dominiquen kuoleman jälkeen Michèle Montas johti Radio Haiti Interiä yksin aina viime kevääseen saakka. Häntä vastaan tehty murhayritys ja henkivartijan surmaaminen joulukuussa 2002 saivat hänet lopulta sulkemaan radioaseman ja lähtemään jälleen kerran maanpakoon. Hän asuu tällä hetkellä New Yorkissa.

Lisää Haitia:

• Amy Goodman keskustelee Michèle Montasin kanssa helmikuussa 2004 (democracynow.org)
  
• National Coalition for Haitian Rights
  
• Amnesty International Annual Report Entry 2003: Haiti
  
• The CIA World Factbook: Haiti

Lisätty kello 12:02 ET | Permalink