Rekisterikilvet vertailussa


Kuten monet varmasti tietävät, Yhdysvalloissa jokaisella osavaltiolla on erilaiset rekisterikilvet. Useimmat osavaltiot käyttävät tätä ilmaista mainostilaa hyväkseen ja painattavat rekisterikilpiinsä osavaltion nimen lisäksi jonkin mainoslauseen, jolla pyritään kiillottamaan omaa julkisuuskuvaa, houkuttelemaan lisää turisteja tai muuten vain erottautumaan joukosta.

Peter Elk pistää nyt rekisterikilpien sloganit vertailuun ja jakaa palkintoja useissa eri kategorioissa.

Ehdottomin uhkavaatimus:
"Live Free Or Die" (New Hampshire)

Lattein (kilpailluin sarja!):
"Smiling Faces, Beautiful Places" (South Carolina)

Osavaltiossamme ei ole tehty mitään merkittävää sataan vuoteen -sarja:
"Birthplace of Aviation" (Ohio)
"First in Flight" (North Carolina)

Oikeaan osunein (monessakin mielessä):
"The Lone Star State" (Texas)

In denial -sarja (newyorkilaisten arvio):
"Garden State" (New Jersey; newyorkilaisten käsitys perustuu Newarkin lentokenttää ympäröivään, kuun maisemaa muistuttavaan teollisuusalueeseen, jota syvemmällä Jerseyssä yksikään newyorkilainen ei koskaan käy)

Mielikuvituksettomin:
"www.state.pa.us" (Pennsylvania)

Pissed-off -sarja:
"Taxation without Representation" (Washington, DC; pääkaupungin asukkailla ei ole oikeutta valita edustajaa kongressiin, vaikka heidän verodollarinsa kyllä kelpaavat liittovaltiolle)

Paras elintarvikemainos:
"Famous Potatoes" (Idaho)
"America's Dairyland" (Wisconsin)

Kovin uho:
"Show-Me State" (Missouri)

Suomettunein:
"10,000 Lakes" (Minnesota)

Henkistynein:
"Discover the Spirit" (North Dakota)

Lisätty kello 00:10 ET | Permalink

 
Greetings from Asbury Park, NJ


Peter Elk kuuluu siihen sukupolveen, joka hankki itselleen 1980-luvun puolivälissä pysyvän aivovaurion (ja kuulovaurion?) kuuntelemalla liikaa Bruce Springsteen -levyjä. Pohjolan pimeinä talviöinä vinyylikiekoilta pakkaseen kaikuvat rock-sävelmät kertoivat taantuvien amerikkalaisten teollisuuskaupunkien ihmisten pienistä iloista, suurista unelmista ja mitättömyyden tunteesta mahtavampien voimien edessä. Lauluissa hikoiltiin terästehtaan kuumuudessa aamusta iltaan, lähdettiin poikien kanssa baanalle lauantai-iltoina, kähmittiin tyttöjä leffateatterissa ja eläteltiin toiveita pienistä säästöistä ja omasta talosta. Sitten tuli lama, tehdas pisti pillit pussiin ja kaikki jäivät työttömiksi. Tehtaan mukana kuoli kaupunki ja sen asukkaiden haaveet paremmasta huomisesta.

Työläistragedioiden aiheuttama aivovamma on edelleen sitä luokkaa, että Peter Elkin oli välttämätöntä lähteä pyhiinvaellusmatkalle New Jerseyn Asbury Parkiin. Kyseinen kaupunkihan esiintyy Springsteenin ensilevyn nimessä, ja siihen on viittauksia siellä täällä muuallakin hänen lauluissaan. Asbury Park upeine hiekkarantoineen oli 1900-luvun alkupuolella yksi itärannikon hienoimmista lomakohteista, "jewel of the Jersey shore", missä herrasmiehet ja hienot rouvat käyskentelivät päiväkävelyllään boardwalkia edestakaisin. Toisen maailmansodan jälkeen paikan luonne muuttui: "paremmat" turistit kaikkosivat etelämmäs ja tilalle tulvi hippejä, moottoripyöräilijöitä, homoja ja new age -harrastajia. Springsteenin nuoruuden päivinä 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa Asbury Park oli etupäässä työväenluokan ja vaihtoehtoihmisten suosima nuhjuinen lomakaupunki popcornkojuineen, autoratoineen ja vilkkaine rock-klubeineen.

Asbury Park sijaitsee noin 100 kilometriä New Yorkista etelään, hieman sivussa Garden State Parkwaylta. Parin kilometrin päässä rannasta sijaitseva Asbury Parkin keskusta ei näytä ollenkaan hullummalta. Lauantaipäivänä pääkadun pienissä liikkeissä näytti olevan melkoista vilskettä; ihmisiä oli liikkeellä jopa kävellen, mikä on amerikkalaisessa pikkukaupungissa suorastaan poikkeuksellista. Pienet puiset omakotitalot, nurmikot ja Amerikan liput olivat kuin suoraan Springsteenin laulujen työväenluokkaisesta unelmakatalogista.

Vanhojen hyvien aikojen huvielämän keskus, hiekkaranta, on sen sijaan nykyään täysin autio. Rokkarit, hipit ja duunarit -- herrasmiehistä ja hienoista rouvista puhumattakaan -- ovat vain muisto menneiltä ajoilta. Ravintoloiden ja huvittelupaikkojen ikkunat oli naulattu umpeen; boardwalkin pohjoispäässä oleva Howard Johnsonin ravintola tosin näytti kituuttavan hengissä parin kolmen olutta särpivän asiakkaan voimin. Myös Bruce Springsteenin vanha keikkapaikka, legendaarinen rockklubi Stone Pony oli edelleen toiminnassa pornahtavat ladies night -mainokset ulkopuolellaan. Springsteenin lauluissa (Born to Run, Tunnel of Love) esiintyvä Palace Amusements sen sijaan odotti ränsistyneenä purkamistaan. Huvittelupaikan Tillieksi nimetty tunnushahmo hymyili hilseilevän rakennuksen seinässä irvokasta kestohymyään. Myös Fourth of July, Asbury Park -biisistä tuttu Madame Marien ennustuskoppi oli sulkenut ovensa vuosia sitten nököttäen nyt yksinäisenä boardwalkin reunalla. Satojen parkkimittareiden rivistöt odottivat turhaan sen hetken palaavan, jona perjantai-iltana huvittelemaan tulevat ihmiset jälleen kilpailisivat vapaista pysäköintipaikoista.

Surullisin näky oli 1920-luvulla rakennettu Asbury Parkin kasino. Upea vanha rakennus seisoi hylättynä rannan päässä seuranaan vain kaksi laulavaa sotaveteraania pyörätuoleineen, Amerikan lippuineen ja kitaroineen. Kasinon katto oli romahtanut osittain sisään, rikkoutuneista ikkunoista pilkottivat vanhan kattokruunun jäänteet. Tunnelma oli kuin Titanicin hylyssä: aika oli pysähtynyt paikoilleen. Aivan kuin menneisyys olisi vahingossa jäänyt nykyajan keskelle tajuamatta, että sen olisi pitänyt poistua kiusaamasta meitä jo aikapäiviä sitten.

Ihmisiä näkyi vain harvakseltaan. Sotaveteraanien lisäksi paikalla oli pari kolme amatöörikalastajaa. Ammattivalokuvaajan näköinen heppu räpsi kuvia rannalla seisovasta miehestä, joka poseerasi Teräsmies-paitaan ja mustaan pukuun sonnustautuneena (älkää kysykö miksi). Muutamat ihmiset näyttivät olevan samalla asialla kuin mekin ja kurkkivat kameroineen uteliaina tyhjien rakennusten sisään.

Asbury Parkin huvikeskus on modenin ajan rauniokaupunki. Sille on tapahtunut sama kuin Route 66:n varrella sijaitseville pikkukaupungeille Arizonassa. Aika ja ihmiset menivät menojaan, ja vain rakennusten kuoret jäivät pystyyn. Tyhjiä parkkipaikkoja kiertäessä mieleen tulee Springsteenin laulujen traaginen johtopäätös: unelmat olivat turhia ja hetken huvi harhaa, sillä lopulta kehityksen pyörä tulee ja pyyhkäisee pienten ihmisten elämän mennessään.

Asbury Parkilla voi silti olla vielä toivoa. Pitkä hiekkaranta on upea, ja runsaan sadan kilometrin säteellä asuu reippaasti yli 10 miljoonaa ihmistä. Rannan päässä sijaitseva, n. vuonna 1930 valmistunut Convention Hall/Paramount Theater on edelleen jokseenkin hyväkuntoinen ja käytössä. Alueen kehittämiseen tähtäävä 1,2 miljardin dollarin hintainen projekti on jo käynnissä. Osa vanhoista rakennuksista ilmeisesti puretaan ja tilalle rakennetaan yli 3.000 uutta asuntoa sekä n. 45.000 neliömetriä liiketilaa. Aika näyttää, palaako menneiden aikojen loisto vielä jonakin päivänä Asbury Parkiin, vai jääkö kaupunki pysyväksi muistutukseksi unelmien katoavaisuudesta.



Lisätty kello 23:58 ET | Permalink

 
Kuka lukee mitä ja miksi

Muistinpa vielä yhtäkkiä edelliseen juttuuni liittyen, että Car Talk -radio-ohjelmassa esitettiin joskus taannoin arvovaltainen analyysi amerikkalaisten sanomalehtien lukijakunnasta. Koska se auttaa ymmärtämään tiedonvälityksen salattuja taustatekijöitä, julkaistakoon se tässä kokonaisuudessaan:

1. The Wall Street Journal is read by the people who run the country.

2. The New York Times is read by people who think they run the country.

3. The Washington Post is read by people who think they should run the country.

4. USA Today is read by people who think they ought to run the country but don't really understand the Washington Post. They do, however, like their smog statistics shown in pie charts.

5. The Los Angeles Times is read by people who wouldn't mind running the country, if they could spare the time, and if they didn't have to leave L.A. to do it.

6. The Boston Globe is read by people whose parents used to run the country and they did a far superior job of it, thank you very much.

7. The New York Daily News is read by people who aren't too sure who's running the country, and don't really care as long as they can get a seat on the train.

8. The New York Post is read by people who don't care who's running the country either, as long as they do something really scandalous, preferably while intoxicated.

9. The San Francisco Chronicle is read by people who aren't sure there is a country, or that anyone is running it; but whoever it is, they oppose all that they stand for. There are occasional exceptions if the leaders are handicapped minority feministic atheist dwarfs, who also happen to be illegal aliens from ANY country or galaxy as long as they are democrats.

10. The Miami Herald is read by people who are running another country, but need the baseball scores.

11. The National Enquirer is read by people trapped in line at the grocery store.

Lisätty kello 11:56 ET | Permalink

 
Totuus, missä olet?


Olen jo pitempään ihmetellyt sitä tapaa, jolla Fox News leimataan aina sokean konservatiiviseksi ja yltiöpatrioottiseksi uutiskanavaksi ikään kuin se olisi oman lajinsa ainoa edustaja. Rupert Murdochin omistama Fox on toki voimakkaasti oikealle kallellaan, ja esimerkiksi sen Irak-uutisointi voi olla yksisilmäistä ja jopa harhaanjohtavaa.

PIPA:n viime kesänä ja alkusyksystä tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että Fox-kanavan katsojilla oli eniten virheellisiä käsityksiä Irakin sodasta. Kanavaa seuraavista 45 prosenttia uskoi, että Saddamin ja Al Qaidan väliset yhteydet oli näytetty toteen, että joukkotuhoaseita oli löydetty Irakista ja että sota nautti laajaa kansainvälistä kannatusta. Peräti 80 % uskoi ainakin yhteen näistä väittämistä. Muut isot tv-kanavat, ABC, CBS ja NBC selvisivät vertailussa hieman paremmin.

Amerikkalaiset network television -kanavat eivät silti olennaisesti poikkea toisistaan. Ulkomaan uutisten suurin ongelma ei välttämättä ole niiden puolueellisuus tai laatu, vaan uutisoinnin puuttuminen. Illan pääuutislähetyksissä keskitytään enimmäkseen paikallisiin human interest -juttuihin, ja ulkomaan tapahtumat jäävät toisarvoiseen asemaan. Tavatonta ei ole, että isotkin uutiset sivuutetaan parilla virkkeellä tyyliin

“A devastating earthquake occurred last night in Iran. According to first estimates, the death toll may rise to 40,000 people. And now to Queens where a dog bit a 42-year-old man last month. The Korean-American man is now suing the dog alleging that it committed a racist hate-crime…” (fiktiivinen esimerkki)

Tämä ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä, että amerikkalaiset eläisivät uutispimennossa tai että heidän käsityksensä maailmasta olisi sensuroitu. Monipuolisempaa raportointia kaipaava kyllä löytää uutisensa niitä halutessaan. Suurelta osin lahjoitusvaroin toimiva PBS -kanava tarjoaa korkeatasoisia ulkomaanuutisia ja dokumenttiohjelmia, jotka kyllä kestävät kansainvälisen vertailun. Radion puolella NPR suoltaa uutisia jatkuvalla syötöllä. Mikään ei estä tilaamasta BBC:n satelliittikanavaa tai surffaamasta vaikka Iranin yleisradion nettisivuille. Elleivät New York Timesin monilukuiset uutissivut miellytä, maasta löytyy runsaasti radikaalimpaa linjaa edustavia julkaisuja, kuten esimerkiksi tämä pohjoiscarolinalaisessa yliopistokaupungissa ilmestyvä lehdykkä.

Se mikä Yhdysvalloista sen sijaan puuttuu, on Suomen yleisradion tapainen virallinen uutisauktoriteetti. On vain erilaisia vaihtoehtoja, joiden edustamasta totuuskirjosta kansalaisen on valittava. Valinnanvapaudesta seuraa kuitenkin välittömästi ongelma: mihin uutislähteeseen voi luottaa?

Ymmärtääkseen mistä suunnasta minkin uutislähteen tuuli puhaltaa, olisi lähes välttämätöntä olla selvillä siitä, millaisia kytkentöjä uutisia tuottavilla yrityksillä on. Kuka omistaa kenet, kuka istuu minkäkin yhtiön hallituksessa? Pikainen vilkaisu Foxin omistavan News Corporationin verkkosivuille paljastaa esimerkiksi, että Patriot Actin pääarkkitehtina tunnettu Georgetown Universityn oikeustieteen professori Viet Dinh istuu Newscorpin hallituksessa. Mitä voimme päätellä siitä, vai voimmeko päätellä mitään?

Eurooppalainen uutiskuluttaja tuskin on juuri sen onnellisemmassa asemassa. Kukin voi tykönään aprikoida esimerkiksi Sanoma-konsernin Töölönlahti-uutisoinnin objektiivisuutta tai BBC:n Iraq Dossier -kalabaliikkia. Valtio-omisteisuuskaan ei takaa uutisoinnin puolueettomuutta, sillä yleisradioyhtiöitä hallitsevat elimet miehitetään usein poliittisin päätöksin.

Uusin ongelma on weblogien luotettavuus. Monet tuntuvat tätä nykyä siteeraavan erilaisia mielipide- ja uutisblogeja kovin kritiikittömästi. Todellisen identiteetin salaaminen on internetissä kuitenkin helppoa, mistä osoituksena ovat mm. keskustelusivuilla pikkulapsia vaanivat pedofiilit. Ovatko suosittujen Irak-blogien kirjoittajat todella räjähdysten keskellä Bagdadissa vai kenties coloradolaisessa autotallissa? Mistä tiedämme, että Osama bin Laden ei istuskele Thinkpadinsa kanssa jossakin päin Pakistania bloggailemassa väärällä nimellä raportteja länsimaalaisten saatanoiden uusista julmuuksista? Mistä te edes tiedätte, että Peter Elk ei ole 55-vuotias metsuri Parkanosta?

Lisätty kello 13:43 ET | Permalink

 
Running on empty


Toisinaan kuulee epäilyjä, joiden mukaan hullut konservatiivit olisivat Bushin myötä ottaneet Yhdysvalloissa ohjat käsiinsä. Väite on silkkaa humpuukia. Hulluudesta voidaan ehkä keskustella, mutta konservatiiveja Bush ja hänen taustapirunsa eivät ainakaan ole.

Amerikkalaisten konservatiivien perusperiaatteisiin on perinteisesti kuulunut hallintokoneiston pitäminen mahdollisimman pienenä sekä valtiontalouden tasapaino. Suuri hallintokoneisto -- erityisesti liittovaltion hallinto -- on konservatiivien mielestä paha, koska se rajoittaa kansalaisten yksilönvapautta ja nielee runsaasti verovaroja. Korkeat verot taas jarruttavat talouskasvua ja riistävät kansalaisilta oikeuden päättää itse, mihin he rahojaan käyttävät -- valtion rahankäytöstä kun ei aina ole takeita. Veroillahan voidaan rahoittaa vaikka mitä aborttiklinikoita ja homoneekerikouluja, joita Joe Sixpack ei olisi omilla rahoillaan valmis kannattamaan. Vaikka konservatiivien arvovalinnat eivät osu Peter Elkin mielipiteiden kanssa yksiin, sen verran täytyy kuitenkin antaa heille tunnustusta, että heidän talouspoliittiset argumenttinsa ovat rationaalisia. Jos syö enemmän kuin tienaa, käy lopulta huonosti.

Presidentti Bushin talouspolitiikkaa ei sen sijaan voi pitää rationaalisena juuri millään mittarilla mitattuna. Sillä ei myöskään ole mitään tekemistä konservativismin kanssa. Hallituksen talouspolitiikka on koko Bushin presidenttikauden ajan perustunut massiivisiin veroleikkauksiin, joihin ei ole yhdistetty valtion menojen supistuksia. Hallintobyrokratia on sitä vastoin paisunut nopeammin kuin miesmuistiin ulottaen Patriot Actin ynnä muiden uudistusten ansiosta lonkeronsa yhä syvemmälle kansalaisten elämään.

Kuten mm. Center on Budget and Policy Prioritiesin uudessa raportissa todetaan, tuloksena on ollut jättiläismäinen budjettivaje, joka kaiken lisäksi syvenee kiihtyvällä vauhdilla. Varapresidentti Dick Cheney on väittämän mukaan tokaissut Reaganin osoittaneen, että "vajeilla ei ole merkitystä". Hän on sikäli oikeassa, että sijoittajat ovat tähän saakka olleet maailman menestyksekkäimmän kansantalouden suhteen erittäin pitkäpinnaisia. Jos Argentiina hoitaisi valtiontalouttaan yhtä surkeasti kuin Yhdysvallat, maa olisi välittömästi talouskriisissä.

Pitemmän päälle Bushin talouspolitiikka on siitä huolimatta mahdoton yhtälö. Yhdysvallat on kuin jättiläiskokoinen SUV, jonka kuljettaja haluaa ajaa yhä pidemmälle kieltäytyen jyrkästi pysähtymästä tankkaamaan. Kuljettaja elää siinä illuusiossa, että luonnonlait ovat nyt muuttuneet ja että auto kulkee loputtomasti eteenpäin pelkällä ilmalla. Ellei kuljettaja tule järkiinsä tai häntä siirretä takapenkille (tai tavaratilaan), auto saattaa jossakin vaiheessa vielä pysähtyä keskelle korpea.

Ja lopuksi silmäys P. Elkin uutishuoneeseen. Tämänaamuisessa New York Timesissa oli pitkä artikkeli yksityisten turvallisuusyritysten toiminnasta Irakissa. Kirjoituksen mukaan oikeastaan kukaan ei osannut ennalta aavistaa, että turvayritysten rooli tulisi paisumaan niin suureksi kuin nyt on käynyt. Alkuperäisenä tarkoituksena oli pistää muutama turvallisuusmies vartioimaan tärkeimpiä kohteita sillä aikaa, kun sotilaat ovat jakamassa purkkaa vilkuttaville irakilaisille. Nyt kun miehityksen todellisuus on paljastunut kovin toisenlaiseksi, koko homma on räjähtänyt käsiin. Synkimpien arvioiden mukaan turvayhtiöiden palkkiot saattavat niellä jopa neljänneksen niistä 18 miljardista dollarista, jotka oli tarkoitus varata Irakin jälleenrakennukseen. Tekevälle sattuu?

Lisätty kello 16:55 ET | Permalink

 
peterelk.com kaksisuuntaistuu

Yleisön epäsuorasta pyynnöstä kommentointijärjestelmä on nyt testikäytössä.

Lisätty kello 20:02 ET | Permalink

 
Kesä


Who-hooo! God bless the weather conditions in the United States of America!

Lisätty kello 12:05 ET | Permalink

 
Hurskastelevat suomalaiset


Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa arvostellaan Suomessa mielellään tekopyhyydestä. Irakin sodan lähestyessä kiinnitettiin runsaasti huomiota mm. siihen, että Yhdysvallat ei ollut valmis sallimaan irakilaisille ydin- ja kemiallisia aseita, joita amerikkalaisilla itsellään on varastot pullollaan. Paljon porua syntyy säännönmukaisesti myös silloin, kun Yhdysvallat pidättäytyy oman "kansallisen etunsa" nimissä allekirjoittamasta kansainvälisiä sopimuksia.

Suomalaisten on tähän saakka ollut varsin vaivatonta kannattaa aseistariisuntaa. On helppo vaatia ydinaseiden rajoittamista tai kemiallisten ja biologisten aseiden kieltämistä, jos itsellä ei ole aseita varastossa. Kokonaan toisenlaiseksi tilanne muuttuu, kun suomalaisten täytyisi itse osallistua aseistariisuntaan. Yhtäkkiä puhutaan "kansallisesta edusta" ja Suomen oikeudesta puolustaa omaa aluettaan.

Jalkaväkimiinat kieltävä Ottawan sopimus on muodostunut "the accidental Prime Minister" Matti Vanhasen johtamalle hallitukselle todelliseksi kiusankappaleeksi. Vanhanen, Kääriäinen ja oppositiosta säestävät nuoret kokoomusrepublikaanit pähkäilevät parhaillaan kuumeisesti, miten Suomi voisi parhaiten välttyä osallistumasta sopimukseen. Tilanne on kiusallinen, sillä Ottawan sopimuksen on tähän mennessä allekirjoittanut jo 150 valtiota -- niiden joukossa kaikki Euroopan unionin jäsenmaat Suomea lukuun ottamatta.

Suomalaiset poliitikot perustelevat kantaansa sillä, että miinat ovat suomalaisten käsissä tehokas, turvallinen ja edullinen puolustusase. Rauhan aikana ne varastoidaan Suomessa huolellisesti, ja sotatilanteessa niitä käytetään ainoastaan vihollista vastaan. Miinakentistä tehdään tarkat kartat, jotta räjähteet voidaan myös purkaa sodan päätyttyä.

Perustelut ovat kestämättömiä ja tekopyhyydessään surkuhupaisia. Varmasti suomalaiset osaisivat huolellisesti varastoida ja käyttää myös sinappikaasua ja pernaruttobakteeria. Miksi Suomi ei saman tien irtaudu ne kieltävistä kansainvälisistä sopimuksista? Kai suomalaisilla on oikeus puolustaa omaa aluettaan?

Jotta kansainvälisillä asekieltosopimuksilla olisi minkäänlaista vaikutusta, niiden on oltava kattavia. Jalkaväkimiinoja huonosti varastoivia ja käyttäviä maita on mahdotonta painostaa luopumaan aseitaan, mikäli Suomen kaltaisetkaan maat eivät katso aiheelliseksi liittyä sopimuksiin. Vanhanen ja kumppanit odottavat käytännössä, että "roistovaltiot" lakkaisivat käyttämästä jalkaväkimiinoja samalla, kun Suomen tapaiset "kunnolliset" maat voisivat rauhassa jatkaa omien miinajärjestelmiensä ylläpitämistä. Asenne on paitsi tekopyhä, myös epärealistinen.

Puolustusministeriö toteaa tuoreehkossa selonteossaan, että jalkaväkimiinoista luopuminen on teknisesti mahdollista ilman, että Suomen puolustuskyky heikkenee. Kustannukset vain ovat kalliit: korvaavan asejärjestelmän rakentaminen maksaisi PM:n arvion mukaan 184--597,5 miljoonaa euroa. Puolustusministeri Kääriäisen mielestä Suomella ei ole tähän varaa. Toisaalta Suomi kykeni lamavuosien keskelläkin uhraamaan lähes parikymmentä miljardia vanhaa markkaa Hornet-hävittäjien hankkimiseen. Siihen nähden miinoista luopuminen tuskin on kohtuuttoman kallista.

Viime kädessä kyse ei ole kustannuksista tai suomalaisten kyvystä käsitellä miinojaan. Kyse on suomalaisten poliittisesta moraalista: onko Suomi pelkkä tekopyhä hurskastelija vai osaako se myös elää niin kuin opettaa. Niin kauan kuin poliittista selkärankaa ei löydy, Vanhanen, Kääriäinen ynnä muut kantavat omalta osaltaan vastuuta niistä 15 -- 20.000 siviilistä, jotka vuosittain astuvat jalkaväkimiinaan. Ylläolevan kuvan bosnialainen Malic Bradaric on vain yksi heistä. [Kuvan copyright John Rodsted, http://www.icbl.org/]

Lisätty kello 13:02 ET | Permalink

 
Mr President, you're fired!


Tähän mennessä luultavasti jokainen amerikkalainen on oppinut, mitä yllä olevassa kuvassa tapahtuu. Kaameista hiuksistaan ja nuorista mallivaimoistaan tunnettu kiinteistömiljonääri Donald Trumphan se siinä antaa potkuja jollekin kunnianhimoiselle piruparalle.

NBC-kanavan The Apprentice on ollut tämän kevään realitysarjojen kruunaamaton kuningas. Ohjelmassa 16 nuorta, lupaavaa liikemiestä ja -naista kilpailee siitä, kuka pääsee vuodeksi Donald Trumpin leipiin johtamaan yhtä hänen yrityksistään. Sarjan alussa kilpailijat jaettiin kahteen joukkueeseen, jotka saavat joka jaksossa suorittaakseen jonkin bisneshenkisen tehtävän. Kunkin jakson lopussa selviää, kumpi joukkueista on saanut kerättyä enemmän rahaa. Voittanut joukkue pääsee pitämään trumpahtavia ökybileitä, kun taas hävinneen joukkueen kapteeni ja kaksi muuta edesvastuulliseksi katsottua joutuvat kokoushuoneeseen Trumpin piinattaviksi. Ristikuulustelun jälkeen Trump erottaa surkeimman kilpailijan mörähtämällä "You're fired!" Sarjaa höystävät tietenkin kilpailijoiden väliset romanssit sekä keskinäinen selkäänpuukottaminen.

Tänään on vuorossa sarjan viimeinen, kaksi tuntia pitkä erikoisjakso. Kilpailijoita on jäljellä enää kaksi, Wall Streetillä työskentelvä Kwame Jackson sekä oman sikari-internetfirman omistava Bill Rancic. Sarjan alussa hyvin menestynyt naisjoukkue on eliminoitunut kilpailun kuluessa joko Trumpin seksismin tai naisten omien catfightien tuloksena.

Todellinen jännitysfinaali on vuorossa vasta marraskuun 2. päivänä. Silloinkin kilpailemassa on kaksi miestä: Teksasin Crawfordista kotoisin oleva monimiljonääri George Walker Bush sekä bostonilainen monimiljonääri John Kerry. Onko apprentice Bush hoitanut tehtäväkseen saamaansa presidentinvirkaa hyvin? Onko talous edelleen kuralla ja maa sodassa? Antaako "The Donald" potkut apprentice Bushille? Katso täältä: Flash movie | Windows Media (hi-res). Mr President, you're fired!

Lisätty kello 10:38 ET | Permalink

 
Addiktio


Amerikkalainen markkinatalous on jälleen saanut aikaan merkittävän aluevaltauksen. Peter Elkistä on tehty Diet Snapple Iced Tean suurkuluttaja. Uusi addiktioni on hieman yllättävää laatua, sillä olen suhtautunut vieroksuen Snapplen imeliä esansseja ja räikeitä värejä pursuavaan tuotesarjaan. Pari päivää sitten menin kuitenkin hetken mielijohteesta ostamaan jääteetä sammuttaakseni janoni ja jäin välittömästi koukkuun.

Onko Snapplen jääteessä kenties riippuvuutta aiheuttavia ainesosia?

Hmmmmm... tutkitaanpa. "Made from the best stuff on Earth. Kosher pareve", julistaa pullo. Kuulostaa lupaavalta. Mutta mitäköhän tämä "best stuff on Earth" mahtaa olla?

Nutrition Facts
Serving Size 8 fl oz. (240 mL)
Servings Per Container 2

Amount Per Serving
Calories 0

Total Fat 0g 0% Daily Value
Sodium 10 mg 0%
Total Carb 1g 0%
Sugars 0g
Protein 0g

Our tea starts with the finest tea leaves and is made from: water, citric acid, tea, natural flavors, aspartame**, potassium citrate, malic acid.

** Phenylketonurics: Contains Phenylalanine

Nam. Malic acid ja phenylketonurics ovat minunkin mielestäni niitä parhaita asioita maailmassa, joten taidanpa mennä heti alakertaan ostamaan uuden pullon Snapplea. Toivottavasti minulle ei kasva ylimääräistä nenää päähän. Cin cin.

Lisätty kello 15:03 ET | Permalink

 
Ammattina kuolema

Viime viikolla sattunut neljän amerikkalaisen siviilityöntekijän murha, grillaaminen ja silpominen Irakissa on herättänyt Yhdysvalloissa ristiriitaisia tuntemuksia. Välitön reaktio julmiin tv-kuviin oli syvä järkytys. Lehdissä tapausta verrattiin Somaliaan, missä amerikkalaisten sotilaiden ruumiiden raahaaminen ympäri kaupunkia vuonna 1993 oli kotimaan tv-yleisölle viimeinen pisara. Sotilasoperaatio muuttui niin epäsuosituksi, että Clintonin oli pakko jättää homma kesken ja vetää joukot kotiin.

Pian Irakissa surmatuista siviileistä alkoi kuitenkin kuulua kummia. Herrat olivat olleet Blackwater-nimisen yksityisen turvallisuusyrityksen palveluksessa -- toisin sanoen siis ramboiksi pukeutuneita, rynnäkkökiväärein aseistautuneita ”siviilejä”. He eivät olleet tuomassa sorretuille irakilaisille demokratiaa vaan käärimässä ramboilullaan itselleen hyvät rahat. Yleinen myötätunto alkoi osoittaa rakoilun merkkejä: mm. suositun (100.000 kävijää päivässä!) Daily Kos -politiikkablogin ylläpitäjä ilmoitti, ettei tunne palkkasotilaiden kuoleman vuoksi yhtään mitään.

Blackwater ei todellakaan ole mikään Suomen Teollisuuden Vartiointi, jossa kiltit opiskelijapojat käyvät sivutöinään vähän vartioimassa teollisuushalleja. North Carolinassa Yhdysvaltain suurinta yksityistä ”tactical training facilityä” ylläpitävällä yrityksellä on Irakissa tällä hetkellä 400 täysin koulutettua palkkasotilasta, jotka eivät kanna aseitaan vain huvin vuoksi. Viimeksi sunnuntaina Blackwaterin työntekijät joutuivat puolustamaan tuliasein vartiomaansa Yhdysvaltain edustustoa Najafin kaupungissa. Tulitaistelun aikana yhtiön omat helikopterit kuljettivat työntekijöille mm. lisää ammuksia.

Blackwaterin ohella Irakissa toimii lukuisia muita Yhdysvaltain ja Britannian hallitusten palkkaamia turvallisuusyrityksiä. Brittiläisellä Erinysillä on palkkalistoillaan mm. 14.000 irakilaista, ja eteläafrikkalaisella Meteoric Tactical Solutionsilla on 270.000 punnan arvoinen sopimus Britannian kehitysyhteistyöministeriön DFID:n kanssa. Nämä ja monet muut yritykset työllistävät etupäässä entisiä sotilaita. Merkittävä osa sotilaista tulee Etelä-Afrikasta ja Chilestä, joissa demokratisoituminen on jättänyt monet kiduttamiseen ja katoamisiin erikoistuneet ”turvallisuuden” ammattilaiset työttömiksi. Palkkasotilaiden motiivina on tietenkin raha: Blackwaterin työntekijät Irakissa voivat ansaita 1.000 dollaria päivässä – moninkertaisesti enemmän kuin maataan palvelevat sotilaat samoissa tehtävissä. Irakissa olevien ulkomaalaisten palkkasotilaiden määristä liikkuu vaihtelevia tietoja. Erään arvion mukaan heitä olisi maassa ehkä 4.000. [Lisää: CNN; ZMag; WaPo]

Yksityisten turvallisuusyritysten käyttäminen nostaa esiin useita kysymyksiä. Mitkä ovat yksityisen palkkasotilaan valtuudet? Joutuuko hän oikeuteen tapettuaan siviilejä? Jos joutuu, niin missä olosuhteissa ja mihin oikeusistuimeen? Mikäli palkkasotilaita syytetään joukkoraiskauksista, kuka selvittää asian? Pitäisikö vihollisen vangiksi joutuneella palkkasotilaalla olla Geneven sopimuksen tarkoittama sotavangin status ja sen mukaiset oikeudet?

Epäselvät säännöt ja vastuukysymysten epämääräisyys ovat selvä riski. Tavalliset sotilaat ovat aina vastuussa esimiehilleen. Mikäli väärinkäytöksiä tapahtuu, asiat selvitetään viime kädessä sotaoikeudessa. Näin siis ainakin teoriassa. Mutta mikä estää liipasinherkkää turvamiestä ampumasta muutamaa mellakoivaa siviiliä, jos teolla ei välttämättä ole mitään seuraamuksia? Voidaanko kaikkien turvamiesten koulutukseen edes luottaa?

Suurin kysymysmerkki on, miksi Yhdysvaltain hallitus haluaa ulkoistaa sotatoimet yksityisille yrityksille. Virallisen selityksen mukaan yksityiset turvamiehet vapauttavat sotilaita tärkeämpiin tehtäviin. Mutta eikö näillä palkoilla tulisi halvemmaksi siirtää Irakiin 4.000 ylimääräistä sotilasta hoitamaan vartiointitehtäviä?

Pahat kielet epäilevät, että yksityiset sotajoukot ovat olleet konservatiivien unelmana jo pitkään. Yleisö ei suhtaudu yhtä tunteenomaisesti epämääräisen palkkasotilasjoukkion kärsimiin miestappioihin kuin maataan palvelevien sotilaiden kaatumiseen kaikenlaisissa hölmöissä operaatioissa. Itse asiassa yksityisten turvayhtiöiden kärsimät miestappiot eivät edes näy missään tilastoissa. Yhtiöitä voidaan siksi käyttää joustavasti sellaisissakin operaatioissa, joihin oikeiden sotilaiden lähettäminen olisi pr-syistä mahdotonta.

Ja jos yksityisen turvayhtiön osakas voi siinä sivussa ansaita vielä muutaman taalan veronmaksajien pussista, niin sehän ei tietenkään ole haitaksi. Päinvastoin.

Päivitys: Katso PBS:n News Hourin tämäniltainen valaiseva uutispätkä aiheesta (Windows Media, 11 min 17 s)

Lisätty kello 13:29 ET | Permalink

 
Bem-vindo aos Estados Unidos

Isänmaan turvallisuusministeriö eli Department of Homeland Security ilmoitti perjantaina laajentavansa US-VISIT -ohjelmansa koskemaan myös niitä maita, joiden kansalaiset ovat tähän saakka jääneet osattomiksi tähän ainutlaatuiseen järjestelmään sisältyvistä eduista. Ohjelman tavoitteena on toivottaa Yhdysvaltoihin saapuvat matkailijat tervetulleiksi mm. ottamalla heistä ilmaiset digikuvat ja sormenjäljet heti lentokentällä maahantulomuodollisuuksien yhteydessä.

Luotettavista lähteistä saamiemme tietojen mukaan järjestelmään on tarkoitus lisätä jatkossa myös muita hienoja ominaisuuksia, kuten esimerkiksi mahdollisuus tilata printit omista sormenjäljistä internetin kautta suoraan kotiosoitteeseen. Lisämaksusta sormenjäljet on saatavissa kehystettyinä ja kaiverruksin ”Greetings from Bush Country” tai ”I Survived Immigration at Newark Liberty International Airport”.

Uusien edunsaajien joukossa ovat useimpien muiden Euroopan maiden lisäksi myös Suomen kansalaiset. Muut maailman maat ovat olleet US-VISIT -etuisuuksien piirissä jo tämän vuoden alusta lähtien. Erityisen ihastuneita uuteen maahantulokäytäntöön ovat olleet brasilialaiset, jotka halusivat tarjota amerikkalaisille yhtä hyvää kohtelua ja järjestivät hetimiten rajoilleen digikamerat ja sormenjälkiskannerit. Ilmeisesti brasilialainen vieraanvaraisuus ei kuitenkaan yltänyt amerikkalaisten vaatimalle tasolle, koska American Airlinesin lentokapteeni Dale Robin Hersh purki tyytymättömyyttään näyttämällä keskisormea (kuva yllä) tervetulotoivotuksia jakaneelle passintarkastajalle. Tästä Brasilian viranomaiset eivät pitäneet, ja Hersh sai kiittämättömyydestään rangaistukseksi 36.000 realin eli n. 10.300 euron sakot.

Brasilialaiset eivät kuitenkaan masentuneet nyrpeän Hershin mielenosoituksellisesta eleestä, vaan yrittivät parantaa amerikkalaisten matkustajien kohtelua vielä entisestäänkin. Rio de Janeiron turismiviranomaiset lähettivät kentille sambaajia antamaan valokuvatuille turisteille entistäkin railakkaamman vastaanoton. Johan siinä vanhakin nyt nuortuu, kun valokuvassa poseeraamisen päätteeksi batucada raikaa ja liha tytisee.

Peter Elk jää odottamaan, mikä on Isänmaan turvallisuusministeriön seuraava veto kiihtyvässä kilpailussa turistien sieluista. Temmataanko satunnainen matkaaja sormenjälkiskannerista suoraan rivitanssin pyörteisiin? Odottaako aito amerikkalainen grandma matkaajaa tuoreiden brownien kanssa? Saako matkaaja säkillisen idaholaisia perunoita?

Niin tai näin, Isänmaan turvallisuusministeriö toivottaa sinut sydämellisesti tervetulleeksi: Welcome to the United States of America! Say cheese!

Lisätty kello 22:10 ET | Permalink

 
Nuo häpeämättömät liberaalit


Radioaaltojen uusin kummajainen, liberaali talk radio Air America aloitti toimintansa eilen [kuuntele]. Termi talk radio kaivannee heti kättelyssä pientä määrittelyä, sillä suomalaisessa radioperinteessä ei oikeastaan ole vastaavaa konseptia. Kyseessä on siis radiokanava, jossa yksi tai useampi juontaja istuu jatkuvasti vieraineen studiossa puhumassa ajankohtaisista aiheista (lue: politiikkaa). Kuulijat saavat tavallisesti soittaa ohjelmaan keuhkotakseen suorassa lähetyksessä omia ”valistuneita” mielipiteitään.

Monen amerikkalaisen korvissa ajatus liberaalista talk radiosta kuulostaa yhtä loogiselta kuin vesi, joka ei ole märkää. Radioaaltoja ovat tähän mennessä hallinneet lähes yksinomaan konservatiiviset sanasepot, jotka keskittyvät ohjelmissaan ihailemaan presidentti Bushin neroutta sekä ruikuttamaan Amerikkaa vihaavien liberaalien epäisänmaallisuutta.

Air America Radion päätähti on koomikko Al Franken. Franken onkin osuva valinta juontajaksi, sillä hän on aiemmin kirjoittanut Rush Limbaugh Is a Big Fat Idiot -nimisen kirjan, joka käsittelee tätä oikeistolaisen talk radion suurta, pillereitä popsivaa sankarijuontajaa. Teoksen nimi ei juuri jätä sijaa arvailuille Frankenin tuntemuksista Limbaugh’ta kohtaan. Viime kesänä Frankenilta ilmestyi vielä samaa tyylilajia edustava teos Lies and the Lying Liars Who Tell Them: A Fair and Balanced Look at the Right, jossa potkitaan munille useampiakin konservatiivisia radiojuontajia ja kolumnisteja.

Uuden radiokanavan ideana on olla häpeämättömän vasemmistoliberaali. Ajatus liberaaleista, jotka eivät häpeä itseään ja puheitaan, on post-911 -Yhdysvalloissa valitettavasti ollut lähes yhtä vallankumouksellinen kuin ajatus liberaalista talk radiosta. George Bushin ”either you are with us, or you are with the terrorists” -tyyppinen logiikka iskostui terrori-iskujen jälkeen jo monen demokraatinkin päähän niin, että he alkoivat sensuroida omia puheitaan. Kongressissa demokraatit äänestivät mukisematta Patriot Actin hyväksymisen puolesta ja antoivat lopulta presidentille myös valtuudet sotatoimiin Irakissa. Taustalla oli tietenkin halu seistä yhdessä rintamassa terrorismia vastaan, mutta osittain myös pelko siitä, että toisentyyppistä terrorismisotaa kannattamalla joutuisi äkkiä leimatuksi Osamaa auttavaksi maanpetturiksi.

Ajat ovat kuitenkin muuttumassa. Howard Dean teki ison palveluksen tälle maalle pukemalla sanoiksi sen, mitä moni ajatteli, mutta vain harva uskalsi sanoa ääneen: Irakin sota on järjetön hanke, joka ei lisää amerikkalaisten turvallisuutta pätkääkään, mutta joka tulee maksamaan satoja miljardeja dollareita ja lopulta ehkä tuhansien amerikkalaisten sotilaiden hengen -- irakilaisten siviilien hengistä puhumattakaan. Vaikka Deanista ei tullut presidenttiehdokasta, hänen kansansuosionsa rohkaisi muita demokraattiehdokkaita muuttamaan linjaansa ja kritisoimaan avoimemmin Bushin hallinnon harjoittamaa politiikkaa.

Air America Radio on vasta lapsenkengissään ja kuultavissa ainoastaan muutamassa kaupungissa. Se voi kuitenkin olla hyvä alku sille, että vasemmistoliberaalit lakkaavat häpeämästä itseään. ”Dissent is patriotic”, sanoo Peter Elk.

Lisätty kello 12:55 ET | Permalink