Problem solved


Syksymmällä valittelin sitä, että jouduin luottotietojen puuttuessa tyytymään rumaan klöntti-Nokiaan. Sinänsä on varmaan ihan hienoa omistaa Kiinassa valmistettu suomalainen puhelin, mutta luottoseksikkäämmille asiakkaille olisi ollut tarjolla huomattavasti tyylikkäämpiä ja keveämpiä puhelimia -- vieläpä täysin ilmaiseksi.

Nyt ongelma on viimein ratkaistu tyydyttävällä tavalla. Olen hankkinut rumaan Nokiaani isänmaalliset värikuoret, jotka
olivat ankean puhelimeni harmaille kasvoille kuin raikas tuulahdus suoraan Mount McKinleyn huipulta. Kyllä nyt jokainen Vanhasen kiusattavana riutuva suomalainen taatusti vihertyy kateudesta. Repikää tästä freedomia!

Nyt kun olisi vielä joku, joka soittaisi puhelimeeni...

Lisätty kello 21:30 ET | Permalink

 
Aivan kuin shekki

"It's just like a check -- only faster!" Näin mainostaa Broadwaylla sijaitseva Washington Mutual -pankin konttori uutuustuotettaan, pankkikorttia. Mainosteksti kuulostaa suomalaisen korvissa oudolta, mutta sen tarkoituksena on selvittää kuluttajalle, miten kyseinen kortti toimii.

Vaikka Yhdysvaltoja on pidetty muovirahan kotimaana, täkäläinen pankkijärjestelmä tuntuu jopa patrioottisen Peter Elkin mielestä kivikautiselta. Suurin syy pankkien vanhanaikaisuuteen on se, että amerikkalaiset eivät ole koskaan ottaneet käyttöön suomalaistyylistä pankkisiirtojärjestelmää. Amerikkalainen ei maksa laskujaan siirtämällä rahaa laskuttajan tilille, vaan lähettämälle hänelle shekin postissa. Tätä operaatiota varten laskun mukana seuraa tavallisesti valmiiksi maksettu palautuskuori. Kuoren saavuttua takaisin laskuttajalle maksun saaja marssii omaan pankkiinsa lunastamaan shekin, joka lähetetään eteenpäin maksajan pankkiin. Lopulta maksaja saa tiliotteensa mukana valokopion koko rumban läpikäyneestä shekistä, joka on matkan varrella isketty täyteen leimoja.

Internet on toki muuttanut pankkitoimintaa täälläkin. Suomalaistyylisestä nettipankista on silti turha unelmoida. Laskujen maksaminen on kyllä mahdollista, mutta koska shekki on ainoa amerikkalaisten ymmärtämä maksamismuoto, myös online bill pay toimii shekkien ehdoilla. Laskuissa ei tavallisesti ole mainittu saajan tilinumeroa, joten verkkopankissa kirjoitetaan tarkoitusta varten varattuun kenttään saajan nimi. Järjestelmä läväyttää sen jälkeen tarjolle parikymmentä annettua nimeä eniten muistuttavaa vaihtoehtoa, joista maksajan tehtävänä on arvaamalla valita se oikea. Suoritus ei tämän jälkeen suinkaan siirry tililtä välittömästi vaan useamman päivän viiveellä. Peter Elk epäilee järjestelmän perustuvan siihen, että pankissa joku virkailija täyttää käsin shekin asiakkaan puolesta verkkopankissa annettujen tietojen perusteella ja lähettää sen postissa vastaanottajalle.

Verkkopankin metkoin ominaisuus on kirjoitettujen shekkien katselutoiminto. Tilitiedoista pääsee klikkaamaan linkkiä, joka näyttää uudessa ikkunassa kuvan viikkoja sitten lähetetystä shekistä. Haluaisinpa nähdä sen työntekijän, joka istuu ikkunattomassa toimistorakennuksessa skannaamassa ihmisten shekkejä päivät pitkät...

Edes käteisen nostaminen pankkiautomaatista ei ole täällä täysin stressitöntä. Automaatit ovat kylläkin yhteiskäytössä, mutta takuuvarmasti ilmaista nostojen tekeminen on vain oman pankin laitteista. Muiden automaattien käytöstä saattaa joutua sekä automaatin omistajan että oman pankkinsa laskuttamaksi. Kalleinta käteisen nostaminen on viinakauppojen eteisiin ym. epäilyttäviin paikkoihin sijoitetuista yksityisistä automaateista, jotka saattavat periä helposti 5 dollarin kertamaksun koneen käytöstä. Tätä rahastusta vastaan on noussut jo vihaisten ihmisten kansanliikkeitäkin, mutta tähän mennessä niiden menestys on jäänyt melko vähäiseksi.

Ellen tarvitsisi tämän tästä pankkitiliä todistukseksi olemassaolostani, luopuisin luultavasti pankkien käytöstä kokonaan. Parannusta oloihin ei juuri ole luvassa, sillä pankkien palvelutaso tuntuu heikkenevän pankkien kasvaessa ja fuusioituessa. Suuri ei todellakaan ole kaunista -- ainakaan kun kyseessä ovat pankit.

Lisätty kello 10:30 ET | Permalink

 
Ihanaa Howard, ihanaa!


On kulunut vain viikko demokraattien presidenttiehdokasehdokkaan Howard Deanin "I have a scream" -puheesta, ja media on jo julistanut yksimielisesti hänen vaalikampanjansa tuhoon tuomituksi. Deanin kiljumisesta on ennätetty tehdä remixejä jo niin paljon, että niiden levittämiseen on täytynyt avata kokonainen www-sivusto.

Mutta eipä hätää. Sitten kun Dean tipahtaa lopullisesti presidenttikisasta, hän voi seurata vaikka toisen remix-miehen, Antero "Ihanaa leijonat, ihanaa" Mertarannan jalanjälkiä ja ryhtyä juontamaan farkkupaidassa tv-visailuja. Itse asiassa hän voisi saman tien ruveta Mertarannan pariksi Se on siinä -ohjelmaan. Suomessahan on sitä paitsi jo vanhastaan demokraattien entisiä presidenttiehdokkaita: Dick Gephardt toimii tiettävästi postinkantajana Suomen postissa.

Lisätty kello 19:13 ET | Permalink

 
Divided We Stand?

Tiistai-iltana kello yhdeksän aikaan koko kansakunta hiljeni. Kadut autioituivat, kaupoissa ei näkynyt ketään ja metrovaunut kolistelivat tyhjillään. Kaikki televisiokanavat -- lukuun ottamatta teinisarjojaan uskollisesti pyörittävää WB11:tä -- näyttivät samaa ohjelmaa.

Edessä oli yksi vuoden suurimmista poliittisista spektaakkeleista, presidentin State of the Union (kansakunnan tila) -puhe. Muiden amerikkalaisten tapaan Peter Elk asettui tv-vastaanottimensa ääreen kuulemaan commander-in-chiefin sanaa.

Esitys oli mykistävä. Odotin kuulevani tavanomaista merkittävämmän poliittisen puheen, mutta näkemäni ei ollut tästä maailmasta. Presidentin kävely ovelta puhujapöntölle kesti viitisen minuuttia. Kongressin jäsenet osoittivat suosiotaan seisaaltaan, kun Bush pujotteli käytävää pitkin kätellen ja halaillen tuttujaan. Rastapäinen pikkutyttökin oli hankittu paikalle poseeraamaan presidentin kanssa. Presidentin saapuessa puhujakorokkeelle suosionosoitukset yltyivät ulvonnaksi. Tunnelma ei jäänyt piiruakaan Michael Jacksonin julkisista esiintymisistä faniensa edessä; erona tosin oli se, että Bushilla ei ollut käsirautoja.

Puhe alkoi. "America this evening is a nation called to great responsibilities. And we are rising to meet them." Presidentin takana lurkki kaksi salakähmäisen näköistä hahmoa, varapresidentti Dick Cheney sekä edustajainhuoneen puhemies J. Dennis Hastert.

Neljännen virkkeen jälkeen kuulijat eivät enää malttaneet pysyä aloillaan, vaan räjähtivät raivokkaisiin aplodeihin. Sama toistui aina muutaman lauseen välein. Kaikkiaan 54-minuuttinen puhe keskeytettiin suosionosoituksin 67 kertaa, eli useammin kuin kerran minuutissa. Riemukkaimmin kuulijat tuntuivat reagoivan mahtipontisiin, mutta tyhjiin fraaseihin, kuten "The tax relief you passed is working" tai "And by our will and courage, this danger will be defeated". (Koko puheen teksti löytyy täältä.)

Juuri kun puhetilaisuus kaikkine lippuineen, intensiivisine katseineen ja hurraahuutoineen alkoi yhä enemmän assosioitua 1930-luvun eurooppalaisiin poliittisiin juhliin, tapahtui jotakin outoa. Kamerat zoomasivat eturivin demokraatteihin, jotka puistelivat päätään ja muljauttelivat silmiään epäuskoisina. Eläkeläisten sairausvakuutusreformista puhuttaessa Ted Kennedy näytti siltä kuin olisi halunnut kuolla.

Tarkemmin katsottuna suosionosoituksiinkaan ei tavallisesti yhtynyt kuin puolet kuulijoista. Republikaanien rynnätessä seisomaan puolen minuutin väliajoin demokraatit taputtivat laiskasti käsiään istualtaan tai kaivoivat nenäänsä. (Katso koko spektaakkeli täältä.)

Poliittisten kommentaattoreiden mukaan Yhdysvallat on poliittisesti jakautuneempi kuin koskaan. Maltillinen republikaani, joka vielä 1960-luvulla oli tavallinen ilmestys, on sittemmin kuollut sukupuuttoon. Tilalle on astunut cowboy-bootseja ja stetsonia käyttävä fundamentalistikristitty. Ainakin nykyisen presidentin aikana samantyylistä radikalisoitumista on ollut havaittavissa demokraattien leirissä.

Mielenkiintoista kyllä, toistensa kanssa kilpailevat poliitikot ovat usein kotoisin samantyyppisistä oloista. George W. Bush on itärannikon vanhan poliittisen dynastian vesa, joka opiskeli Yalessa. Bushia kärkevästi arvosteleva pseudoliberaali Howard Dean on rikkaan perheen kasvatti New Yorkista ja opiskeli Bushin kanssa samassa yliopistossa. Itse asiassa Bushin isoäiti oli Deanin isoäidin koulutoveri ja toimi jopa tämän häissä morsiusneitona. Pelkkää henkilöhistoriaa tutkimalla on vaikeata käsittää, miten Bush ja Dean edustavat poliittisesti vastakkaisia ääripäitä.

Onko yksinkertaisesti niin, että radikalisoituneeseen äänestäjäkuntaan vedotakseen on pakko tehdä valinta stetsonin ja peacelätkän välillä, ja Bush ja Dean vain valitsivat eri tavoin?

Maanantaisissa Iowan esivaaleissa surkeasti menestynyt Howard Dean piti muuten kannattajiensa edessä hurmahenkisen puheen, joka on aiheuttanut jälkikäteen runsaasti hämmennystä. Deanin on väitetty menettäneen puhuessaan kokonaan itsehillintänsä, ja hänen riehumistaan esittävä videoklippi on levinnyt netissä käsittämättömällä vauhdilla. Nopeimmat hakkerit ehtivät miksata Deanin karjunnasta jo hittibiisejäkin, kuten esimerkiksi tällaisen ja tällaisen.


Lisätty kello 10:23 ET | Permalink

 
Iso läski ihana rasvaimu



Jos luulitte, että amerikkalainen televisioviihde on saavuttanut pohjakosketuksensa Unelmien poikamiestytössä tai Rysän päällä –sarjassa, niin arvatkaapa uudelleen.

Fox-kanavan sarjauutuus My Big Fat Obnoxious Fiancé esittelee meille Steven, läskin paskiaisen, joka röyhtäilee, sikailee, piereskelee tai tekee muuten vain kaikki hulluiksi. Tv-yhtiö on valinnut Steven 23-vuotiaan naapurintytön Randin kihlatuksi. Jos Randi kestää Steven sikailua häihin saakka ja onnistuu vakuuttamaan sukulaisensa sulhasen erinomaisuudesta, hän saa miljoona dollaria. Jos häitä ei tule tai sukulaiset eivät hyväksy siippaa, Randi ei saa mitään.

Todellisuudessa Steve on tv-kanavan palkkaama näyttelijä, jonka missiona on tehdä Randin elämä mahdollisimman sietämättömäksi. Jutun juju on siinä, että Randi ei tietenkään tiedä asian oikeaa laitaa, vaan kuvittelee Steveä todelliseksi henkilöksi.

Steven inhottavuudesta huolimatta Peter Elk pitää edelleen vatsaakääntävän tv-viihteen ykkösenä ABC-kanavan Extreme Makeoveria. Sarjan ideana on leikkauttaa halukkaiksi ilmoittautuvia vapaaehtoisia plastiikkakirurgilla oikein olan takaa ja paljastaa sitten ”uudelleen luotu” ihminen juhlallisessa tilaisuudessa tämän lähipiirille.

Ja kun EM:ssä leikataan, niin silloin leikataan kunnolla: uusiksi menevät ainakin nenä, huulet, silmäluomet, poskipäät ja leuka. Samalla kertaa pistetään silikonirinnat (ainakin naisille) ja heitetään koko purukalusto uuteen järjestykseen. Rasvaimu kuuluu ilman muuta asiaan, jos henkilö painaa yli 60 kiloa. Iso läski -sarjan Stevestä katoaisi EM:n käsittelyssä armotta kaksi kolmasosaa. Usein leikkauksesta saapuneet sankarit ovat niin mustelmilla, että pystyvät hädin tuskin puhumaan.

Traagisinta sarjassa on se, että useimmat leikeltävistä näyttävät jo ennen leikkausta täysin normaaleilta. Botoxia ja silikonia haaskataan gallonatolkulla ihan tavallisen näköisiin ihmisvartaloihin. Vaikutus sarjan sankareiden psyykeen on kuitenkin hämmentävä: ihmiset itkevät ihan oikeasti ilosta muuttuessaan kirurgin ihmeitä tekevästä veitsestä pornotähtien näköisiksi barbinukeiksi. Kauneus on katsojan silmässä, myös silloin kun näkee itsensä peilistä.


Lisätty kello 23:07 ET | Permalink

 
Turhaa liikuntaa välttelemässä


Amerikkalaiset ovat mestareita keksimään erilaisia keinoja, joiden avulla kotoa poistuminen voidaan tehdä täysin tarpeettomaksi. Pizzaa on tietenkin voinut tilata kotiinsa puhelimitse jo iät ja ajat, ja kirjat ja cd-levyt voi hankkia helposti internetin välityksellä. Sohvalta siirtyminen alkaa tässä yhteiskunnassa vähitellen olla puhtaasti vapaaehtoisuuteen perustuvaa.

Uusin liikuntaa ehkäisevä aluevaltaus on internetin kautta tapahtuva dvd-vuokraus. Asiakas poimii vuokraamon internetsivuilla toivelistaansa niin monta elokuvaa kuin mielii ja asettaa ne haluamaansa tärkeysjärjestykseen. Vuokraamo lähettää tämän jälkeen listalta kaksi ensimmäistä elokuvaa postitse asiakkaalle. Kun asiakas on katsonut elokuvat, hän palauttaa ne takaisin valmiiksi maksetussa postikuoressa. Vuokraamo lähettää sitten listalta seuraavat kaksi filmiä tilalle. Elokuvia voi kiinteää kuukausimaksua vastaan vuokrata niin paljon kuin sielu sietää, kunhan lainassa ei ole enempää kuin kaksi kerrallaan.

Alan markkinajohtaja on tähän saakka kaiketi ollut raivostuttavaa popup-mainontaa suosiva Netflix, mutta nyt työläisiään riistävä jättiläisketju Wal-Mart on ilmestynyt sille haastajaksi. Kun Netflix kynii asiakkailtaan 20 taalaa kuussa, Wal-Mart laskuttaa palvelusta vaivaiset 15,54 dollaria. Ensimmäinen kuukausi on kaiken lisäksi ilmainen.

Koska Peter Elk uskoo raudanlujasti vapaan markkinatalouden ihmeitä tekevään vaikutukseen, hän ryhtyi välittömästi Wal-Martin asiakkaaksi. Ilman hintavaa kaapelipakettia tv:stä tulee joka tapauksessa vain pelkkää roskaa. Rekisteröidyin palveluun eilen, ja ensimmäiset dvd:t ovat nyt jo matkalla tännepäin.

Listan kärkipäähän valitsin Michael Mooren – tuon Amerikan Hannu Karpon – dokumentin Roger & Me. Elokuvassa Moore yrittää sinnikkäästi päästä General Motorsin toimitusjohtajan Roger Smithin puheille esittämään muutamia valittuja sanoja siitä, miten GM tuhosi Mooren kotikaupungin Flintin irtisanomalla tehtailtaan tuhatpäin työntekijöitä.

Nyt voimmekin jäädä jännityksellä odottamaan, milloin Moore tekee elokuvan Wal-Martin työntekijöiden oikeuksista. Saapa nähdä, tuleeko se pian Wal-Martin dvd-palvelun valikoimiin.


Lisätty kello 19:36 ET | Permalink

 
Yleinen hätätila



Mikä saa kaikkein normaaleimmalta ja rauhallisimmaltakin vaikuttavan amerikkalaisen äkillisesti menettämään järkensä ja käyttäytymään täysin hysteerisesti? Vastaus ei ole superbowlin loppuottelu eikä välttämättä edes terrorihälytystilan nostaminen, vaan niinkin triviaali asia kuin sää.

Viime päivinä Koillis-Yhdysvalloissa on saatu värjötellä poikkeuksellisen kylmissä olosuhteissa. Mainen osavaltiossa on jo julistettu hätätila, ja New Yorkin kaupunki varoittaa asukkaitaan vaarallisesta lämpötilasta, jolle altistuminen voi johtaa ”hengenvaarallisiin terveysongelmiin”. Sääpaniikin vallassa kouluja on suljettu ja lentoja peruttu. Viranomaiset ovat antaneet kansalaisille ohjeita, miten selvitä äärimmäisissä olosuhteissa:

Cover your mouth. Protect your lungs from extremely cold air by covering your mouth when outdoors.

Avoid overexertion. Cold weather puts an added strain on the heart. Unfamiliar exercise, such as shoveling snow or pushing a car can bring on a heart attack or make other medical conditions worse. Take frequent rest breaks, and drink plenty of fluids to avoid dehydration.

Todellisuudessa paniikin aiheuttanut sää ei ole mitään sen kummempaa kuin normaali eteläsuomalainen talvisää, pohjoisen pakkasista nyt puhumattakaan. Tätä kirjoittaessa lämpötila New Yorkissa on –9 celsiusastetta ja Mainen Bangorissakin ainoastaan –17 astetta. Itse asiassa ulkona paistaa aurinko täydeltä terältä, ja suomalainen kutsuisi tätä erinomaisen kauniiksi talvipäiväksi.

Pohjoismaalaisen on vaikeata ymmärtää, mistä tämä kaikki hössötys ja vouhotus johtuu. Paniikki olisi toki luonnollista, jos lämpötila putoaisi Nairobissa tai Bora-Boralla äkisti kymmeneen pakkasasteeseen. Trooppisissa maissa taloja ei tietenkään ole rakennettu äärimmäisen kylmiin olosuhteisiin eikä bensiinin sekaan ole lisätty jäänestoainetta. Täällä kylmät lämpötilat, lumisade ja muut talviset sääilmiöt sen sijaan toistuvat joka vuosi, mutta tuntuvat siitä huolimatta tulevan aina yhtä suurena yllätyksenä. Miksi amerikkalainen ei osaa asentaa autoonsa lohkolämmitintä, kun sitä kuitenkin jossain vaiheessa tarvitaan?

Joillekin hätätila on silti todellinen. New Yorkin kaupungin yömajoissa lämmittelee tällä hetkellä 8.700 asunnotonta, jotka normaaliasumuksissaan siltojen alla paleltuisivat kuoliaiksi. Monet kaupungin taloista on niin puutteellisesti rakennettu, että asukkaat joutuvat lämmittämään asuntojaan pitämällä kaasu-uunia raollaan. Pahimmillaan seurauksena on kaasu- ja häkämyrkytyksiä, joiden uhreiksi valikoituvat tavallisesti ne, joille ei elämässä ole muutenkaan jaettu parhaita kortteja. Epätäydellisessä maailmassa edes säätila ei ole oikeudenmukainen.


Lisätty kello 11:56 ET | Permalink

 
Tiedustelutietoa tämäkin

Bushin hallinnon pussissa olevat Irak-jauhot ovat viimeisen parin viikon aikana joutuneet jälleen erityistarkkailuun. Tällä kertaa äläkkä on noussut siitä, oliko Bush neocon–apureineen päättänyt hyökätä Irakiin jo kauan ennen syyskuun 11. päivän terrori-iskuja vaiko ei.

Viimeisimpänä löylyä kiukaalle on heittänyt entinen valtionvarainministeri Paul H. O’Neill. Hän väitti sunnuntaina CBS:n 60 Minutes –ohjelmassa, että Saddamin syrjäyttäminen olisi otettu asialistalle välittömästi Bushin virkaanastumisen jälkeen. Hallituksen edustajat ovat leimanneet O’Neillin väitteet ”naurettaviksi”, mutta sanovat kumma kyllä harkitsevansa oikeustoimia tätä vastaan.

Paul O’Neill ei ole syytöstensä kanssa yksin. Vuoden ensimmäisessä Mother Jones –lehden numerossa ilmestyi laaja, tutkivaa journalismia (=epäisänmaallista mudanheittoa) edustava artikkeli ”The Lie Factory”. Jutussa kuvataan erittäin yksityiskohtaisesti, miten neoconit perustivat Pentagoniin oman tiedusteluyksikkönsä. Tämä valetehdas suolsi sitten omaa ”tiedustelutietoaan” Irakin väitetyistä joukkotuhoaseista ja Saddamin Al Qaida –yhteyksistä tiedotusvälineille jyräten armotta CIA:n suunnalta tulevat protestiäänet. Raaka-aineensa tehdas hankki mm. Ahmed Chalabin johtamalta emigrantti-irakilaisten ryhmittymältä sekä neoconien omalta stink tankilta American Enterprise Institutelta. (Katso artikkelin kirjoittajan Robert Dreyfussin tv-haastattelu täältä.)

Viimeaikaiset paljastukset – olivatpa niiden kaikki yksityiskohdat sitten tosia tai eivät – ovat vain vahvistaneet vihaisen liberaalin jo pitkään tuntemia epäilyksiä siitä, että Irakin sodan perusteluissa jokin haisee ja pahasti. Eniten aihetta synkkiin aavistuksiin ovat antaneet neoconien omat vehkeilyt, jotka ovat kaiken lisäksi täysin julkisia. Kuka tahansa voi käydä heidän maailmanvalloitusprojektinsa verkkosivuilta lukemassa, kuinka Bushin hallinnon sittemmin miehittäneet neoconit (mm. Donald Rumsfeld, Paul Wolfowitz, Robert Zoellick vain muutamia mainitakseni) vaativat jo alkuvuodesta 1998 presidentti Clintonia syrjäyttämään Saddam Husseinin. Pamfletissa mainitaan nimenomaisesti vielä sekin, että vaatimus YK:n turvallisuusneuvoston yksimielisestä kannasta ei saa olla Amerikan ulkopolitiikan harjoittamisen kompastuskivenä.

Mielenkiintoista profetiaa ottaen huomioon, että pamfletti on kirjoitettu yli kolme ja puoli vuotta ennen syyskuun 11. päivän terrori-iskuja ja viisi vuotta ennen kuin Yhdysvallat päätti kävellä YK:n turvallisuusneuvoston yli ja lähteä yksinäiselle sotaretkelleen. Osaavatko neoconit siis nähdä tulevaisuuteen vai onko Bushin hallinto välikappale, jonka avulla he voivat toteuttaa omaa fantasiaansa Rooman valtakunnan jälleenrakentamisesta? Jälkimmäinen vaihtoehto lienee todennäköisempi, sillä amerikkalaisten joukkojen syksyn mittaan kokemat vastoinkäymiset Irakissa osoittavat, että neoconien yliluonnolliset kyvyt ovat vähintäänkin rajalliset. Nähtäväksi jää, missä vaiheessa kansalaiset heräämät huomaamaan, mistä suunnasta tuuli todella puhaltaa.

Lisätty kello 18:52 ET | Permalink

 
Simple pleasures



Washington Journal rules! Nyt olen entistäkin paremmin varustautunut kuivakkaan lempiohjelmani seuraamiseen, sillä internetistä tilaamani teemamuki oli saapunut ollessamme matkoilla. Maltan tuskin odottaa niitä kaikkia kofeiinintäyteisiä aamuhetkiä, joita tulen vielä viettämään vaahtosuisten liberaalien ja Pedro Echevarrian seurassa!

Lisätty kello 19:15 ET | Permalink

 
Recuerdos de Puerto Rico



Yksi New Yorkissa asumisen parhaista puolista on mahdollisuus matkustaa eksoottisiin paikkoihin, joihin olisi Suomesta käsin hankalaa ja kallista päästä. Muutaman tunnin lentomatkan säteellä ovat mm. Meksiko, Florida ja Karibian saaret. Jopa Kanada voi olla teksasilaisen mielestä eksoottinen, kun siellä homot menevät keskenään naimisiin ja hampaatkin voi käydä korjauttamassa maksamatta siitä vuoden minimipalkkaa.

Tällä kertaa valitsimme kuitenkin matkakohteeksemme Puerto Ricon, lumouksen saaren, kuten sikäläisten autojen rekisterikilvet väittävät. Saaren trooppisella ilmastolla oli eittämättä osuutensa valintaan, mutta pääasiallisena perusteena oli tietenkin lojaalius uutta isänmaatamme kohtaan. Puerto Ricohan on tunnetusti Amerikan Yhdysvaltain hallinnassa olevaa maaperää, jonka asukkaat ovat USA:n kansalaisia ja siten Peter Elkin Fellow Americaneja.

Puertoricolaiset tosin menivät kansanäänestyksissä 1993 ja 1998 hölmöyttään torjumaan esityksen, jolla saaren status olisi muutettu täysivaltaiseksi osavaltioksi. Niinpä Puerto Rico on edelleen Commonwealth tai Estado Libre Associado, jota se on ollut jo vuodesta 1952 lähtien. Saaren 3,9 miljoonaa asukasta eivät saa äänestää Yhdysvaltain presidentinvaaleissa, eikä heidän kongressiedustajallaan ole äänioikeutta, mutta ilmeisesti he pitävät tärkeämpänä kulttuurisen hajuraon tekemistä englanninkieliseen emämaahan.

Tutustuminen saareen alkoi pääkaupungista San Juanista, joka ei ollut riemastuttavin mahdollinen tuttavuus. Koska kuva kertoo vanhan viisauden mukaan enemmän kuin tuhat sanaa, seuraavassa pieni ”viisi virhettä” –tyyppinen tehtävä. Havaitseeko kukaan mitään ristiriitaa seuraavien tekstien ja kuvien välillä? (Tekstit: Qué pasa! Special winter edition 2003. Kuvat: Peter Elkin loma-albumi)



”Located just 10 minutes from historic Old San Juan is the strip of paradise known as Condado."


"Adjacent to pristine beaches, the lively tourism area is host to countless shops, restaurants, nightspots, casinos and hotels. Did we mention spas?"


"Condado is heaven for those in need of pampering, relaxation, and great ambience.”


Varsinainen vanha keskusta, San Juan Viejo, oli sinänsä ihan söpö ja vanhat rakennukset pieteetillä restauroitu. Kapeat kadut olivat kuitenkin täynnä liikenteeseen jämähtäneitä autoja pakokaasupäästöineen, eikä ravintoloiden ja muiden ajanviettopaikkojen määrä juuri päätä huimannut. Parasta San Juanissa taisi olla Karibian suurin shopping mall Plaza Las Américas, jonne suurin osa paikallisistakin tuntui paenneen risteilylaivoista tulvivia punaniskoja.

The Ultimate Peter Elk Travel Guide antaa San Juanille kaksi ja puoli tähteä ja suosittaa varaamaan yhden päivän kaupunkiin tutustumiseen.


San Juan Viejo

Loppuosa saaresta olikin sitten silkkaa paratiisia. Ajoimme autolla saaren upean vuoristoisen keskiosan läpi etelärannikolle, missä pysähdyimme kahdeksi yöksi idylliseen Ponceen. Ponce on Puerto Ricon toiseksi suurin kaupunki ja Don Q –rommin kotipaikka. Matalasti rakennettu keskusta on rakennustaiteellisesti varsin kiinnostava, ja keskusaukion laidalla sijaitseva vanha paloasema on kuuleman mukaan saaren eniten kuvattu rakennus. Yöelämää ei Poncessa tunnu hirveästi olevan, joten riekkumista kaipaavien kannattaa hakeutua muualle.


Saaren keskiosan vuoristoa

Viimeinen etappi oli saaren lounaiskulmassa sijaitseva Boquerón, missä Peter Elk pääsi viimein levittämään Plaza Las Américasista ostamansa rantapyyhkeen hietikolle ja käynnistämään lyhyeksi jäävän rusketusprojektinsa. Maisemallisesti Boquerón ympäristöineen vastaa kaikkia tropiikkiin yleisesti liitettyjä (positiivisia) stereotypioita. Palmun katveeseen kaipaava löytää kohtuullisen vähällä vaivalla upeita luonnonrantoja, joissa voi parannella pohjoisen pakkasten aiheuttamaa reumatismia.


Awesome! Peter Elkin varjo ja isänmaallinen rantapyyhe yhteiskuvassa rantahietikolla


Lämpömittarin näyttäessä lähes jatkuvasti 85 fahrenheitia kelpasi katsella tv-uutisten raportointia Koillis-USA:n pakkaskeleistä. Televisiosta saatoimme seurata, kuinka New Yorkin kaupungin puhelimet tukkeutuivat, kun asunnoissaan värjöttelevät kaupunkilaiset vaativat parannusta tukaliin oloihinsa.


Cabo Rojo

Kuten aina, kaikki hyvä päättyy aikanaan. Meidän tapauksessamme päättyminen tapahtui jo San Juanin lentokentällä, kun paluulentomme viivästyi kolmella ja puolella tunnilla teknisen vian vuoksi. Eläköön American Airlines! Se on sitä perustuslain suomaa yksilönvapautta kökkiä lentoasemalla syömässä nahkeita kinkkusämpölöitä ja rytyyttää sitten haisevassa Airbusissa kotiin töykeän matkustamohenkilökunnan nälvittävänä.

Nyt on sitten edessä totuttautuminen ankeaan arkeen ja arktisempiin lämpötiloihin. Onneksi pahimmat pakkaset näyttävät tällä erää olevan ohi. Iltapäiväkin on sujunut pehmeästi matkakuvia zoomaillessa. Joka tapauksessa suosittelen Puerto Ricoa kaikille suomalaisille, jotka mielivät testata karbialaisen ympäristön ja amerikkalaisen freedomin yhdistelmää. Nyt se on lisäksi varsin kohtuuhintaista, sillä Finnair näyttää myyvän vielä huhtikuun alkuun saakka lentoja Helsingistä New Yorkin kautta San Juaniin vaivaisella 495 eurolla.

Lisätty kello 16:56 ET | Permalink

 
Vuoden kirjapalkinto Clyde Prestowitzille


Ensimmäistä kertaa jaettava Peter Elkin tunnustuspalkinto vuoden parhaasta non-fiction -teoksesta menee Economic Strategy Instituten johtajalle Clyde Prestowitzille. Prestowitz saa palkinnon teoksestaan Rogue Nation: American Unilateralism and the Failure of Good Intentions.

Perusteluissaan 1-miehinen palkintolautakunta toteaa, että Prestowitz on onnistunut amerikkalaiselle virkamiehelle täysin poikkeuksellisella tavalla käsittämään, millaiseksi maapallon muut asukkaat Yhdysvaltain ulkopolitiikan kokevat. Prestowitz tuntee kuitenkin syvällisesti myös amerikkalaisen yhteiskunnan perusarvot sekä Yhdysvaltain ulkopolitiikan ideologiset vaikuttimet, jotka tuntuvat olevan eurooppalaisille (ranskalaisille) yliopistokommunisteille hämärän peitossa. "Prestowitzin teos on erinomainen yleisesitys jokaiselle, joka ihmettelee mistä on kyse, kun pommeja sataa taivaalta ja samalla puhutaan freedomista", jatkaa lautakunta lausunnossaan.

Erityisesti palkintolautakunta haluaa antaa tunnustusta sille, että republikaanina tunnettu Prestowitz on uskaltanut ajatella omilla aivoillaan ja puhua suunsa puhtaaksi. Prestowitzin toiminta antaa toivoa siitä, että Republikaanisen puolueen jäsenistössä on Colin Powellin lisäksi vielä joku, jonka aivokäyrä ei näytä nollaa.

The Economistin arvostelu Rogue Nationista on luettavissa täällä.

Lautakunta vetäytyy nyt viikon pituiselle lomalle ja on tavattavissa seuraavan kerran vasta 12.1. Rattoisia lukuhetkiä.

Lisätty kello 22:46 ET | Permalink

 
Puolielämää

Peter Elk on lopen kyllästynyt epäsosiaaliseen puolielämäänsä. Vajaan neljän siirtolaiskuukauden saldo on 1 ½ uutta ihmissuhdetta, jotka ovat peräisin kerran viikossa kokoontuvasta portugalin puhujien klubista. Uusien ystävyyssuhteiden läheisyyttä kuvastanee se, että toinen niistä voidaan luokitella ainoastaan puolikkaan arvoiseksi, koska en tiedä kyseisen henkilön nimeä.

Ongelman syy on selvillä. En tiedä, onko kotoa käsin työskentelyllä myös hyviä puolia, mutta ainakaan ihmisiin tutustuminen ei kuulu niihin. Päivät muodostuvat lähinnä epätoivoisesta yrityksestä keskittyä työntekoon ja eilisten ruoantähteiden lämmittämisestä lounaaksi. Tämän päivän häikäisevin uusi tuttavuus oli Visa Fraud Prevention Centeristä soittanut virkailija (tai huijari?), joka halusi varmistua pankkikorttiveloituksieni oikeellisuudesta. Yleensä tänne ei soita kukaan.

Asuminen kahdeksan miljoonan asukkaan kaupungissa oma vaimo ainoana ihmiskontaktina on tietysti mielenkiintoinen sosiaalipsykologinen kokeilu. En silti välittäisi urheilla amerikkalaisen mielenterveyshuollon kanssa, mikäli kokeilu sattuisi osoittautumaan epäonnistuneeksi. Lääkkeetkin ovat täällä sikamaisen kalliita, kuten Amerikkaa vihaavat liberaalit aina jaksavat muistuttaa.

Onneksi en ole tässä kaupungissa ongelmani kanssa yksin. Muut kodeissaan seinille kiipeilleet freelancerit ovat jo ehtineet etsiä ulospääsyteitä rotankoloistaan. Jokin aika sitten The New York Timesissa julkaistussa artikkelissa esiteltiin muutamia internetissä toimivia palstoja, joiden avulla omaan asunto-työpaikkaansa kyllästyneet ihmiset ovat alkaneet etsiskellä kaltaistaan seuraa.

Jutussa kuvatuista foorumeista eniten Peter Elkiin vetosi thelunchclub.net, jonka tunnuslauseena on ”Because eating alone is boring”. Homman nimenä on lyhyesti sanottuna se, että entuudestaan toisilleen tuntemattomat ihmiset menevät yhdessä syömään ja tutustuvat toisiinsa. Sivuston perustajan Jared Nissimin kertomus The Lunch Clubin syntyvaiheista kuulosti siltä kuin joku olisi kurkistanut pääni sisään. Niinpä olen päättänyt rohkaistua ja lähteä ensi tilassa syömään lounasta kahdeksan umpioudon ihmisen kanssa. Eräänlainen sosiaalipsykologinen kokeilu sekin. Toivottavasti American Psycho ei osu samaan pöytäseurueeseen.





Lounashetki joutuu kuitenkin odottamaan pari viikkoa, sillä kunnon amerikkalaisen tavoin Peter Elk lähtee sunnuntaina viikoksi lomailemaan Puerto Ricoon. Tutustuminen tähän melkein-51.-osavaltioon tulee olemaan mielenkiintoista, sillä palotikkaista roikkuvista lipuista päätellen merkittävä osa naapurustostamme on sieltä kotoisin. Matkan miellyttävyyttä tuskin heikentää lämpötila, jonka pitäisi ennusteiden mukaan keikkua 80 fahrenheitin paremmalla puolella.


Lisätty kello 14:47 ET | Permalink